Paluu arkeen

Loman jälkeisellä viikolla menimme torstaina Purinalle aksailemaan. Treenitauko oli tehnyt ilmeisen hyvää sillä Jade veti ihan sata lasissa menemään. Kai se oli taas pienessä päässään pohtinut, että "jos ne minun omat ihmiset vielä tulevat kotiin, niin sitten kyllä juoksen siellä estekentällä ihan täysiä, että ne olisivat oikein tyytyväisiä eivätkä enää ikinäikinäikinä jättäisi minua yksin!" Lalella oli sen verran hyvä tekemisen meininki, että tein vain lyhyet treenit ja sitten pakkasin tyytyväisenä koirat autoon ja lähdin kotiin. Lomailu ilmiselvästi tekee hyvää - itse kullekin!

Viikonloppuna sitten lähdettiin useammaksi tunniksi Haltialaan Jannen ja koirien kanssa. Meillä oli oikein mukava reissu aurinkoisessa säässä. Parin tunnin samoilun jälkeen Parrat innostuivat pistämään jalalla koreasti ja aloittivat hurjan metsärallin.

Tanner tömisi ja kyllä siinä taas heikompaa hirvitti ralleja katsoessa. Väliin vedettiin vähän vesihuikkaa ja sitten taas jatkettiin.

No, niinhän siinä sitten kävi, että vanha sanonta osoitti paikkansa pitävyytensä - itku pitkästä ilosta. Huomasin yhtäkkiä, että Jadella oli koko oikean etujalan alaosa ihan veressä. Lähempi tarkastelu osoitti, että kannuskynsi oli revennyt kahtia ja roikkui vähintäänkin epämääräisen näköisenä riekaleena jalassa kiinni. Ei muuta kuin nokat kohti kotia ja matkalla soittelin eläinlääkäreille neuvoja. Lopputulos oli se, että maanantaina Jadunen nukutettiin ja koko sarveinen revittiin irti. Nyt Lallero sitten viettää seuraavat kuukaudet kynttä parannellen :(

Potilas vielä tokkurassa.

Ja vähän virkistyneenä. Kuten ilmeestä näkyy, elämä on juuri näyttänyt synkät puolensa.

Jaden pinkki suojaside oli kyllä aika söde. Potilas itse tosin ei tuntunut sitä suuremmin arvostavan.

Lomaaaaa

Käytiin Jannen kanssa ihan kahdestaan hakemassa vähän D-vitamiinitankkausta aurinkoisemmilta leveysasteilta. Tämä olikin meidän ihka ensimmäinen kunnon kahdenkeskinen loma sen jälkeen, kun Rassi Rassonen muutti saman katon alle. Voinee sanoa, että jo oli aikakin! Tähän mennessä Rassia ei ole viitisinyt jättää kenenkään riesaksi, mutta nyt kun silläkin alkaa jo olla jotain älliä päässä, pystyimme jättämään sen muiden huollettavaksi.

Meidän Partapallerot suuntasivat ensiksi Koirahoitola Juppsguardiin Järvenpäähän. Lähes sydän verta vuotaen jätin ne sinne pieneen kopperoon ja hoitolan isäntäkin vain lohdutti, että eiköhän ne täällä mene...meillä on ollut 20 000 koiraa täällä, että joo...Mun ois vaan tehnyt mieli sanoa, että muttakunteettetajuuuuuu, teillä ei ole ollut yhtään Rassia, niin te ette voi ymmärtää miten erikoislaatuinen yksilö se on :) Tyydyin sitten vaan mutisemaan heipat koirille ja ajelin takaisin kotiin. Oli kyllä äärimmäisen outoa ja surullistakin mennä nukkumaan, kun talo oli niin tyhjä ja hiljainen.

Muutaman päivän hoitolaelämän jälkeen pikkuveljeni Antti kera tyttöystävänsä Emman riensi Helsinkiin pelastamaan Parrat oman katon alle. En nyt ihan tarkkaan tiedä, että mitä siellä hoitolassa oikein on tapahtunut, mutta kovasti he olivat Antilta kyselleet, että tuntevatko ne koirat hänet. Vähän siihen malliin, että uskaltaako niitä antaa Antille ja Emmalle...Jotain villipetomaisuutta siellä lienee ollut ilmassa. Soitin sinne vielä jälkikäteenkin kysyäkseni, että mitä kummaa ne ovat puuhanneet, mutten oikein saanut siltikään selkoa asiasta.

Antin ja Emman kanssa elämä oli sujunut oikein mallikkaasti. Tosin koirien hoito-ohjelappu oli tippunut taskusta heti ensimmäisellä lenkillä ja Rassonen oli vähän näyttänyt hoitotätille ja -setälle, että vaikka hänen kuninkaallinen korkeutensa ei itse aio syödä ruokiaan, niin kenenkään muun ei pidä mennä niihin koskemaan. Jade puolestaan oli majoittunut välittömästi ulko-oven läheisyyteen ja se oli viettänyt koko ajan joko kynnysmatolle kääriytyneenä tai sitten portaikossa tähystämässä ikkunasta ulos. Voi pieni raasu, niin hellyttävä otus. Piippu oli ollut oma nälkäinen itsensä ja se oli myös ottanut mielellään rapsutuksia vastaan...haluamansa ajan. Kun rapsutuskiintiö on täynnä, Pipe päästää "Mmmmäääyyy"-äänen ja tekee selväksi, että nyt kuule riittää. Emma olikin toivonut Pipelle vähän lisää huumorintajua. Luulen kuitenkin, että Piipun huumorintaju kulutettiin loppuun Rassin ensimmäisen vuoden aikana ja sitä ei varmaan ole mahdollista saada enää mistään lisää.

Ihan loman päätteeksi Rassi ja Jade saivat vielä uuden hoitotädin Heinistä, joka vietti meillä viimeisen yön. Rassi oli käyttäytynyt tosi hienosti, vaikka Hupikin oli ollut paikalla. Heini oli saanut Partaolennot jopa syömään! Whipii. Jade oli jatkanut elämäänsä ulko-oven eteen linnoittautuneena :) Vaikkakin Heinin näkeminen oli ilmiselvästi ollut jonkiasteinen helpotus, kun ruokakin oli alkanut maittaa. Ehkä ne laskivat mielessään, että tilanne paranee koko ajan ja kohta voi jo toivoa omia ihmisiä palaavaksi.

Palasimme itse kotiin keskellä yötä ja, kun paiskasimme taksin ovet kiinni, portille asti kuului ihan armoton vahtihaukku. En varmaan ikinä ole kuullut Partojen haukkuvan niin tosissaan. Kai ne ajattelivat, että nyt on pakko pistää parastaan, kun koko talo on niiden vastuulla. Voi kyllä sanoa, että riemu oli ihan rajatonta, kun koiruudet tajusivat kelle ne haukkuivat. Piippukin vaikutti hyvin tyytyväiselle ja puski ja kehräsi kuola valuen. Jadelta varmaan kivi putosi sydämeltä, kun se sai jättää päivystystehtävät ja siirtyä kaikessa rauhassa omalle pedilleen nukkumaan.

Siitä se arki sitten taas lähti.

Treenit ja tolloilut jatkuu

Jotenkin tämä elämä on mennyt niin kiireiseksi, että ei ehdi enää edes blogia päivittää. Koiruuksien kanssa harrastelut kuitenkin jatkuvat, vaikkei niistä ehdikään kirjoittaa.
Kuvatkin ovat vanhoja räpsyjä, mutta niihin on tyytyminen.

Viime viikon maanantaina meillä oli Rassin kanssa tämän syksyn viimeiset tokotreenit. Teemana oli jälleen kokeenomaiset treenit, joissa jokainen suoritti kolme yksilöliikettä. Rocky-aussi tuli kentälle juuri ennen kuin siirryimme kehääntulotarkastukseen ja Rassin kierrokset nousivat nollasta tuhanteen millisekunnissa. Niinpä se ei todellakaan ollut samaa mieltä mistään tarkastuksista, vaan yritti saada vihakumppaninsa kanssa katsekontaktin päästäkseen ottamaan mittaa toisistaan. Pyysin sitten miestuomariamme antamaan Rassoselle vähän nakkia, että siihen pääsisi käsiksi. Suunnitelma onnistui ja Rassonen otti parit nakit ja tarkastus sujui ihan normaalisti. Siirryimme kaikki riviin sekä luoksepäästävyyttä että paikkamakua varten ja Rassin ja Rockyn välissä oli vain yksi koira. Niinpä Rassi yritti koko ajan kurkkia, että missä se ällöttäväraivostuttavavihattavayounameit-Rocky on. Tiukalla käskytyksellä Rassi kuitenkin pysyi ruodussa, mutta epäilin sen olevan vähän turhan ärtsyssä tilassa luoksepäästävyyttä varten. Niinpä huikkasin tuomarille, että tulee nakkien kanssa paikalle ja luoksepäästävyys sujuikin hyvin. Seuraavana oli vuorossa paikkamakuu missä jätin koiran remmin päähän ja itse jäin ihan lähelle Rockyn läheisyyden takia.

Yksilöliikkeisiin ajattelin testata uutta taktiikkaa - koira autoon ja kentälle vasta juuri ennen omaa suoritusta. Onneksi tuli testattua treeneissä eikä kokeessa. Tuli nimittäin ihan täysin selväksi, että ei toimi. Rassi oli ensinnäkin ihan älytön sählä ja se ei oikein pystynyt keskittymään, kun marssittiin kehään. Sitten tapahtui jotain ihan mystistä. Kun meidän uusi miestuomarimme toimi liikkurina, Rassin pasmat meni ihan sekaisin. Siis ihan maanperusteellisen sekaisin. Ekana oli tarkoitus suorittaa seuraaminen ja, kun Marko kysyi "Onko ohjaaja valmis?", Rassonen käänsi salamannopeasti katseensa Markoon ja loi sinne ihastuneen hämmentyneitä katseita. Minä sitten käskin koiran ottamaan uudellen kontaktin minkä se tekikin...vain mennäkseen ihan sekaisin, kun Marko sanoi "Liikkeelle mars" Siis mun hieno toko-koira lähti kyllä liikkelle ja kulki ihan jopa noin metrin säteellä musta, mutta se kyyläsi Markoa koko seuraamiskuvion läpi. Ihan koko ajan!!! Siis voi tsiisus!! Luoksetulossa Rassi sentään tuli mun luokse, mutta juostessaan vilkuili Markoa!! Ja hyppy...Komennosta "Hyppää", Rampo hyppää esteen yli ja siirtyy toisella puolella estettä Markon viereen seisomaan häntä heiluen ja naama ihastuksesta naurussa. Siis whatta?! Että semmoset treenit. Näihin olikin just kiva päättää kausi, NOT. On nuo nausterit kyllä merkillisiä otuksia, koskaan ei voi tietää miten ne käyttäytyy :) Tästä opimme ainakin sen, että liikkurina täytyy käyttää myös miehiä! Ja ehkä niitä nakkeja ei sittenkään parane viljellä, jos pikkunausterin pää menee sitten ihan sekaisin. Voi pyhä jysäys.

"Hah hah haa, arvatkaapa miten kivaa mulla oli!"

Sunnuntaina oltiin taas hakumetsällä ja suht navakan tuulen ansiosta päästin ensimmäistä kertaa tekemään tuuli-ilmaisuja. Rassonen oli selvästi tohkeissaan jo tullessaan keskilinjalle ja se tiesi mistä oli kyse. Osaan lukea sitä sen verran hyvin, että näin kyllä heti milloin se sai hajun ja sitten vaan koira irti ja maalimiehelle. Koiranlukua on väkisinkin oppinut, kun koko tämän kaksi vuotta on saanut kytätä, että eihän se vaan saa hajua jostain riistasta ja ampaise perään. Täsmälleen oikea-aikaisella kiellolla, kun sen saattaa vielä saada pysähtymään. Rassi teki treeneissä kolme ilmaisua ja sitten oli Jaden vuoro. Kun lähdin kuljettamaan Jadea siksakia kohtia maalimiehen piiloa, meidän Pienikoira oli ihan hämmentynyt ja katseli mua vain koko ajan, että "Kerro mitä mun pitää tehdä. En ymmärrä." Jatkettiin vain kävelyä ja en puhunut mitään. Sitten ihan piilon lähellä Jade sai hajun ja minä pöllö menin antamaan sille vielä "Ukko"-käskyn. Jade ei vielä selvästikään osaa käskyä, joten se pysähtyi niille sijoilleen ja katsoi mua kysyvästi, että anteeksi, enkö saakaan mennä. Sori Lale, pilasin hyvän työn. Kakkosukolla Jade oli taas ihan pihalla ja sai hajun vasta lähellä piiloa. Nyt oli hiljaa ja päästin vain remmistä irti. Kolmannella ukolla Japsu keksi mistä tässä oikein on kyse ja se alkoi itse aktiivisesti etsiä hajua. Haju myös löytyi huomattavasti nopeammin kuin kahdella ekalla ja Pienikoira säntäsi maalimiehelle. Tällä kertaa Jade myös pystyi pitämään mölyt mahassaan, hyvä niin.

Meidän snakuporukan agitreenit jatkuvat koko talven aina torstaisin. Viime viikolla tehtiin jälleen Pekan laatima rata. Varsinkin alku oli semmoista kieputusta, että se sai kyllä ottaa useamman kerran ennen kuin onnistuttiin. Oli kyllä äärettömän raivostuttaavaa huomata, että vaikka Pekka opasti ohjauksessa, niin onnistuin silti tekemään täsmälleen samat ohjausvirheet sekä Jaden että Rassin kanssa. Ja vielä moneen kertaan kummankin kanssa :)

 Aksarintamalle kuuluu kuitenkin hyvää ja me saimme aivan maata järisyttävän hyviä uutisia! Päästin Lallerströmin kanssa HSKH:n ryhmään treenamaan! Eilen meillä oli ekat treenit uuden ryhmämme kanssa. Teimme rataa pätkissä ja meidän vuoron päätteeksi kouluttajan kommentit olivat "Hei, sehän menee hyvin!" ja sitten "Kiva nähdä snautseri, joka tekee mitä käsketään eikä keksi omiaan..." Ajattelin vain mielessäni, että odotapa, kun Jaden juoksu alkaa ja tulen tänne Rassin kanssa :) Meidän vuoron jälkeen yksi ryhmäläisistämme tuli sanomaan mulle, että "Mä kyllä todella nostan hattua kaikille, jotka snautsereiden kanssa trenaa." Että tälleen :) Kyllähän sitä välillä tietty itsekin miettii, että oishan niitä kilttejä ja palveluhaluisiakin rotuja ollut valittavana ;) Mutta hei, täytyyhän sitä elämässä olla haastetta, ettei käy elo liian tylsäksi!