Juhannus

Laura, Tero, Aada, Emmi ja Jojo tulivat torstaina Helsinkiin juhannuksen viettoon. Yllä onkin uunituore serkuskuva, joka saatiin ottaa kauniissa auringonpaisteessa. Yhteisjuhannus sujui ihan leppoisasti, kunhan erikokoiset koirat pysyivät eri tiloissa. Rassilla, kun on ei-niin mukava tapa tutustua maailmaan pikkuvauvojen tavoin suullaan ja emme mielellään halunneet nähdä pikkukoiria ison koiran kidassa. Piippu taas teki oman ratkaisunsa vieraiden saapuessa ja käytännössä muutti kellariin saman tien, kun se näki pikkukoirien naamat.

Meidän kaksijalkaisten osalta juhannus sujui hyvin perinteisissä merkeissä ruuan, juoman ja saunomisen merkeissä. Ravintoa tuli nautittua sen verran runsaasti, että vannoin olevani syömättä ainakin seuraavan viikon. No, sunnuntai-iltana kuitenkin pidin jo itselleni yhden hengen rääppiäisiä, kun Jannekin lähti työmatkalle. Rassin osalta grilliherkut jäivät tiukan ruokavalion vuoksi väliin, mutta ilmeisesti herkkuja olisi kuitenkin tehnyt kovasti mieli. Sunnuntain iltamässäilyjen jälkeen katsoin, että mikä ihme Rassin naamasta oikein roikkuu...ja sehän oli kuin olikin kautta aikain ensimmäinen kuolajojo mikä tuon koiran naamassa on nähty!

Rassi on syönyt vain kanaa ja riisiä ja niitä onkin saanut olla kokkaamassa ihan jatkuvasti. Janne tuli tuossa viikolla kotiin ja haisteli heti ovelta aivan ihmeissään, että teenkö mä todella ruokaa ja tuli ihan innoissaan keittiöön katsomaan, että mitä mä siellä kokkailen. Pettymys oli tietysti aika raju, kun kerroin, että ruuat on koiralle...En sitten viittinyt edes ehdottaa, että voisin antaa näistä koiran ruuista lohdutukseksi pienet maistiaiset. Meidän isällekin kävi joskus aikoinaan vähän ohraisesti, kun iskä meni syömään jääkaapista koiran ruuat ja sai siitä ihan kamalat huudot. En tiedä onko tuo miesväki hyvin vähään tyytyvää vai onko koirilla vähän turhan hyvät ruuat.

Rassin verikokeiden tulokset pitäisi tulla huomenna. Josko sitten selviäisi, että mikä tuota meidän partanaamaa oikein vaivaa.

Telttailemassa

Perjantaina päästiin vihdoin testailemaan telttailua koiruuden kanssa. Uusien lääkkeiden ansiosta Rassi oli voinut koko viikon hyvin ja ruoka oli pysynyt sisällä.

Pakattiin siis auto ja suunnattiin perjantaina töiden jälkeen Nuuksioon.

Perjantaina patikoitiin vain vajaat viisi kilometriä. Otettiin ihan rauhallisesti Rassosenkin takia ja leiriydyttiin ennen iltakahdeksaa. Rassonen joutui harmikseen olemaan narussa melkein koko ajan, kun en todellakaan halunnut ottaa sitä riskiä, että se löytää taas jonkun ihanan herkullisen kakan ja maha on uudelleen ihan sekaisin.

Teltalle löytyi mukava paikka Holma-Saarijärven rannalta pienestä saaresta. Saareen tuli lopulta kaksi muutakin telttakuntaa yöksi.

Ruoka-aikaan meidän nakusteri paljasti olevansa susi lammasten vaatteissa. Rassin syödessä toisen teltan väki siirtyi läheisellä nuotiopaikalle tekemään ruokaa ja Rassille se ei sopinut ollenkaan. Onhan se nyt vakava uhka, että parinkymmenen metrin päässä kulkee vierasta porukkaa juuri, kun Sir ruokailee. Rassonen päästi kauhean mekkalan ja otti siinä vaiheessa jo tyhjän kuppinsa suuhun. Rassi näytti siltä, että se on valmis taistelemaan (tyhjästä) kupistaan vaikka henkeen ja vereen noita kauheita vihollisia vastaan.:) No, kukaan ei vienyt mitään ruokia ja tyhjä kuppikin meni takaisin rinkkaan odottamaan aamupöperöitä.

Telttaan asettuessa käytiin aluksi pieniä neuvotteluja siitä, että missäs se koiran paikka nyt oikein on. Jannen ja mun mielestä se oli teltan jalkopäässä ja Rassin mielestä Jannen paikalla, mun vieressä. Rassonen istui aluksi ihan nyrpeänä jalkopäässä. Oli muuten ensimmäinen kerta ikinä, kun se on näyttänyt myrtisiltä! Sitten Janne nousi ylös korjaamaan makuupussinsa vetoketjua ja Rassonen huomasi tilaisuutensa tulleen. Se ryntäsi salaman nopeudella Jannen jättämään tyhjään tilaan, mun viereen, teki siihen pienen kerän ja päästi tyytyväiset Rassi-örinät. Ei voinut muuta kuin nauraa! Kävi ihan sääliksi käskeä koiruli pois siitä. Lopulta se jalkopääkin sitten kuitenkin kelpasi.

Nukkuminen sujui kaikkien yllätykseksi enemmän kuin hyvin. Viime kerralla telttailessa minä ja Janne pelättiin niin paljon, että yö meni valvoessa :)) Tällä kertaa nukuttiin kuin tukit. Myös Rassi Retkikoira nukkui superhienosti ja -kiltisti. Havahduin yöllä kerran ja kurkkasin koiraa, joka nukkui ketarat pystyssä. Hauska näky.

Lauantaiaamu alkoi suureksi suruksemme Rassosen pahoinvoinnilla. Käveltiin metsästä takaisin autolle ja lähdettiin kotiin vähän surullisin mielin. Reissu olisi ollut ihan täydellinen ilman tuota uudelleen alkanutta mahavaivaa.

Jälkikoululainen

Rassi sai viime viikon maanantaina uudet lääkkeet uudelleen alkaneeseen oksenteluun ja pysyikin niillä hyvässä jamassa aina lauantaiaamuun saakka. Niinpä pääsimme osallistumaan jälkikurssille, joka oli tiistaina ja keskiviikkona. Tiistaina tehtiin tonnikalajälki ja keskiviikkona makkara. Tiistai meni vähän huonosti ja Rassonen ei oikein hiffannut, että mistä oli kyse. Kaiken lisäksi jäljen päässä ollut palkka oli varastettu lintujen toimesta vaikka laitoin sen rasiaan ja kannen päälle. Pah. No, kurssin vetäjä heitti sinne nopeasti uudet herkut ja koiruus sai palkkionsa. Keskiviikon makkarajälki menikin sitten tosi tosi hyvin ja Rassi meni kuin vanha tekijä. Makkaran ihmeellinen voima tuli jälleen todettua.

Alla mennään tonnikalan voimin.

Jee jee, täällähän on herkkuja! Linnun pirulaiset veivät parilta muultakin koiralta palkat, vaikka yritettin niitä kuinka hyvin piilotella.

Oli muuten kauhea järkytys huomata, että metsässä on hyttysiä. Inhottavia iniseviä ja pistäviä hyttysiä. Niin vain on maalaistyttö kaupunkilaistunut, kun moiseen yllätykseen törmäsin. Rassia hyttyset(kään) eivät haittaa.

Torstaina käytiin vielä agilityssa ja siellä meni tosi kivasti. Nyt pidin Rassia irti ja se teki nätisti kaikki mitä pyydettiin. Toivottavasti päästään syksyllä jollekin agikurssille...sitä odotellessa.

Jäljestys on sen verran fyysisesti kevyttä, että mentiin sinne myös tällä viikolla. Tiistaina oli vuorossa lihaliemijälki, jolla Rassin sinnikkyys pääsi vihdoin oikeuksiinsa. Tähän asti sinnikkyydestähän on ollut vain riesaa, kun tuo otus ei anna missään asiassa milliäkään periksi. Lihaliemijälki oli sen verran hankala ja hankalassa maastossa, että Rassi hukkasi jäljen parinkymmenen metrin matkalla reilut viisi kertaa...mutta se haki sen niin sinnikkäästi aina uudelleen ja uudelleen, että loppupalkka löytyi. Alkoi ihan naurattaa, kun katsoi Rassin työskentelyä, siinä oli niin paljon tekemisen meinikiä ja periksiantamattomuutta! Kerrankin siitä yleensä rasittavasta luonteenpiirteestä oli hyötyä :)

Tänään verijäljellä Rassi meni sellaista vauhtia, että kurssin vetäjäkin sanoi vain, että "No huh huh", kun juostiin hippulat vinkuen koiran perässä. Multa lensi liinakin käsistä, kun Rassonen sai luvan lähteä jäljelle, sen verran lujaa se tempaisi itsensä vauhtiin. Tästähän taisi siis löytyä mieleinen laji!

Toipilas

Rassin oksentelu on taas uusinut, joten ei ole ollut kauheasti intoa kirjoitella poitsun kuulumisia, kun toinen on aina vaan kipeä. :( Käytiin tänään taas näyttäytymässä tohtorilla ja Rassonen esitteleekin yllä ylpeänä tassunsa sidettä. Vastaanoton tädit olivat taas Rassista ihan liekeissä ja se saikin kauheat määrät lirkuttelua ja silityksiä.

Oksupoksuilusta ja kolmen kilon painon pudotuksesta huolimatta Rassille on tapahtunut paljon kivojakin juttuja ja niistä tulee raporttia pikapuoliin. Rassin mielestä varmaan kaikkein kivointa oli kuitenkin se mitä se onnistui sunnuntaina tekemään... Valmistelin uuden grillin koeajoa nostamalla makkaroita ja muita ruokia keittion tasolle ja laitoin ne (omasta mielestäni) snautserinvarmaan paikkaan. Lähdin sitten nopeasti imuroimaan vielä yläkerran makkarin, kun Jannella oli ulkona grillin kokoaminen kesken. Ihmettelin, kun Rassi ei ollenkaan tullut "tappamaan" imuria vaan sain imuroida ihan rauhassa. Säälittelin mielessäni koiraparkaa, joka oli niin nuutunut, että ei jaksanut edes tulla yläkertaan. Alas palatessani löysin koiran seisoskelemasta keittiöstä kummallinen ilme naamallaan..."tsuubiduu, tässä vaan seisoskelen ja viheltelen"...ja samalla sekunnilla tajusin miksi se ei ollut tullut ylös. Pikkupiru oli varastanut kaksi kokonaista makkaraa! Ja mä, kun hain sille ihan tajuttoman kallista herkkävatsaisen koiran ruokaa eläinlääkäriltä, että saatisiin mahatilanne rauhoittumaan ja olin vielä syötellyt sitä varovasti ihan nokare kerrallaan. Sitten tämä omatoimisankari menee ja kietaisee kaksi makkaraa kerralla...voi taivaan vallat. "Noku oli niin nälkä", ilme kertoi. Miten se sai ne makkarat? En ole sille Red Bulliakaan antanut, mutta osaako snautserit silti lentää??

 

Koiramainen viikonloppu

Rassin viikonloppu sujui hyvin koiramaisissa merkeissä. Perjantaina kävimme pitkällä lenkillä koiranilmassa ja palasimme kotiin ihan kuin uitettuina koirina. Sää oli mitä mainioin snautseripojan juoksuttamiseen, kun sattuneesta syystä saimme lenkkeillä ihan kaikessa rauhassa. Missään ei näkynyt ristin sielua.

Launtaina lähdettiin edelleen hyvin sateisessa ja myrskyisessä säässä Porvooseen katsomaan snautseri-pinserirotujen pääerikoisnäyttelyä. Rassin sukulaisista paikalla oli Molli-sisko (D.O. Molly Malone), joka voitti junnunartut. Jatkomenestys ei ole vielä tässä vaiheessa selvillä, koska lähdimme Rassosen kanssa kohti kotia Mollin ensimmäisen kehävisiitin jälkeen.

Sunnuntaina suuntasimmekin sitten kohti Pikun mummolaa missä juhlittiin Pikun 1-vuotis synttäreitä!Valitettavasti Selma-airis ei päässytkään paikalle, mutta Rassia ja Pikkua se ei näyttänyt suuremmin häiritsevän.

Pikku näyttää ihmettelevän, että mitä se pässi oikein puskee...eihän sillä ole sarviakaan.

Riekkuminen aiheutti kovaa lämmönnousua ja välillä pitikin vähän vetää henkeä.

Kun Pikku kellahti kyljelleen lepäilemään, Rassi näytti huolehtivaisen puolensa tutkimalla Pikun vointia tarkkaan.

Huolehtiminen oli turhaa ja muutaman sekunnin levon jälkeen Pikku ponnahti taas ylös ja leikki pääsi jatkumaan.

Synttärit eivät olisi synttärit, ellei niihin kuuluisi synttärihatut!

"Ei hitsi, onko sullakin tällänen?!"

"Niiiin tyhmää, revitään nää pois!"

"Nyt irtos, jes!" "Gläähhh, mullakin ihan just"

Tämän jälkeen Pikku lähtikin juoksemaan hattunsa suussa hirveää rallia ympäri pihaa ja yritti samalla haastaa Rassia takaa-ajoon. Rassonen ei ollenkaan saanut leikin juonesta kiinni vaan jäi hölmönä vaanimaan ympäriinsä säntäilevää Pikkua.

Viikolla Rassi kävi tutustumassa agilityn saloihin aloittamalla neljän kerran alkeiskurssin. Itse kurssi vaikuttaa kyllä olevan ihan höpöhöpökurssi, mutta päästäänpä nyt vähän kokeilemaan lajia. Porvoossa tosin Hudsonin ja Bostonin omistajat antoivat kullanarvoisia vinkkejä siitä kuinka lajia voisi mahdollisesti päästä harrastamaan enemmänkin.

Rassi pääsi kokeilemaan keinuakin. Keinusta jäi kirjailmellisesti niin hyvä maku suuhun, että sinne olisi pitänyt päästä heti uudelleen. Rassonen vissiin ajatteli, että kiva, kun näitä makkarajälkiä on täällä hallissakin.

Hyppyäkin tehtiin pari kertaa. Hankaluutena vaan oli hallin pienuus ja luottamuspula koiraan. Kaikki pitivät piskinsä kiinni mikä aiheuttaa vähän haasteita esteiden suorittamiseen.

Tästä päästään toivottavasti jatkamaan. Rassonen ainakin vaikutti ihan innostuneelle. Toisaalta, Rassi kyllä innostuu ihan mistä vaan niin kauan kuin nakkia on tarjolla...

Mahanpuruja ja paranemisia

Rassonenpassonen onnistui taas räjäyttämään mahansa niin sekaisin, että meille tuli eläinlääkärikeikka ja telttaretki jouduttiin perumaan. Viime tiistai-iltana päästin Rassin omaan pihaan iltapissalle ja seurailin sen touhuja ikkunasta. Huomasin sen kaivavan jotain talon nurkalla, joten huusin sen takaisin sisälle. Ajattelin sitten vielä ottaa pari kauko-ohjausharjoitusta, jotka tosin meillä ovat vielä ihan lähiohjausta, kun koira on suurin piirtein mussa kiinni. Kyykistyin lattian tasolle ja pyysin Rassin istumaan mun eteen…ja HYI. Mikäs lemu täällä nyt tällä kertaa leijuu?! Lähempi tarkastelu osoitti, että Rassin kaula oli jälleen kerran tuhrittu kakkaan ja naurunaama oli myös ihan kakkainen.

Yöllä sitten pitikin päästä ulos ja aamulla aamupöperöt puklattiin lattialle. Iltaruuille kävi samoin…ja taas seuraavana yönä ulos ja aamuruuat lattialle. Torstai-iltana annoin sitten Rassille vähän lihaliemivettä. Rassonen katseli lientä ensin vähän kummissaan, mutta sitten Piippukin tuli tutkimaan, että mitäs siellä kupissa oikein on. Voi jösses, että Rassille tuli kiire juoda se liemi. Ah, kateus, mikä ihana arjen helpottaja. Liemi pysyi hyvin sisällä, mutta sen jälkeen antamani muutamat riisit tulivat taas ulos. Rassilla on myös kiva tyyli oksuilla, kun se vaan aina yhtäkkiä pulauttaa oksut pihalle. Mun käpsy sentään antoi aina niin selvät kärsimysilmeet ja yökkäysäänet, että ehdin yleensä aina hakea lehden alle tai siirtää koiran ainakin matolta pois. Rassonen on tässäkin lajissa aivan toisenlainen…

Perjantaina sitten pitikin jo soittaa aikaa tohtorille, kun edellinen sisällä pysynyt ruoka oli tiistailta. Käytiinpä siis taas kerran tutkituttamassa maha ja eipä siellä mitään häikkää näyttänyt olevan. Rassonen oli erittäin iloinen asiakas ja lääkäritäti joutui välillä sanomaan sille, että muistapas nyt, että sä olet sairas. Vasta siinä vaiheessa, kun oksennuksenestolääke pistettiin nahan alle Rassonen luuli kuolevansa ja päästi asian mukaiset huudot ja rimpuilut. Laskua odotellessamme meidän vieressä istunut rouva kyseli vähän tarkemmin rodusta ja sanoi taas kerran, että snautseri on niin vanhan ja arvokkaan näköinen, mutta Rassin käytös paljastaa, että kyseessä on nuori koira….voisko olla näin?! ;)

Nyt on sitten kuitenkin yksi aikakausi Rassin elämästä ainakin jollain tasolla tullut päätökseen. Äiti on nimittäin usean todistajan kuullen sanonut seuraavan lauseen: ”Ihmeellinen ajatus, että Rassi on nykyään tollanen tavallinen koira.” Ja kehunut Rassin rauhallisuutta useissa eri yhteyksissä :O Tosin tiistai-iltana oli havaittavissa pientä sekoilua, kun Jannen veli tuli käymään ja Rassoselta vähän kupsahti kupponen nurin. Mutta muutoin Raimonen on saanut lähes ylistäviä kommentteja äidin kanssa vietetystä kahdenkeskisestä ajasta. Melkein voisin sanoa, että nyt olen nähnyt kaiken.

Rassi on siis ilmiselvästi jatkanut käytöksen kultaisen kirjan tavaamista ja jotain sieltä on tainnut tarttua päähänkin. Muutama asia on kuitenkin vielä, öh, harjoitusvaiheessa. Vieraiden tervehtiminen ja vieraiden kanssa oleminen ei ole millään standardeilla mitattuna vielä ihan hallussa. Naapurin setä halusi yksi ilta tervehtiä Rassosta oikein ”kädestä pitäen” ja päästin sitten koiran pahaa-aavistamatta vastaamaan tervehdykseen…luulin, että juuri lenkiltä tulleena se olisi mukavan rauhallinen. Mitä vielä. Piski hyppäsi saman tien naapuria vasten ja otti koko käsivarren suuhunsa. Naapuri-parka vain totesi, että ”Jaa, sä oot vieläkin tällainen veijari”. No, veijari tosiaan. Luin snautserista, joka jo alle vuoden ikäisenä oli vanhainkodissa kaverikoirana. Voi hyvänen aika, jos Rassosen päästäisi vanhainkotiin! Kyllä siellä peruukit ja tekarit lentelisivät, kun Rassi suorittaisi veijarimaisia tervehdyksiään.

Vieraiden alistaminen leikityskoneeksi on myös Rassin erikoisalaa. Erityisesti, jos vieraat yrittävät keskittyä isäntäväen kanssa seurusteluun eikä kukaan huomaa yksinäisyyteen riutumassa olevaa snautseri-parkaa. Niinpä Rassi yleensä aloittaa leikkivaatimukset tuomalla lelunsa suoraa pahaa aavistamattoman vieraan syliin tai heittämällä sen suustaan vieraan päälle. Yleensä hämmentynyt vieras ei edes ehdi reagoida, kun Rassonen malttamattomana jo hyppää koko ruhollaan vierasta vasten ja on sen näköinen, että nyt leikit. Tai itket ja leikit. Tässä vaiheessa emäntä aina rientää paikalle korvat punaisena raahaamaan parikymmentä kiloa snautseria sivummalle. Jos isäntäväen silmä välttää, niin Raimonen yrittää tuota samaa pakotustaktiikkaa välittömästi uudelleen. Ja livahtaa saippuamaisesti karkuun emännän tiukkoja askelia…vain palatakseen apajille hetken kuluttua uudelleen. Vieraiden aikana harvemmin kehtaa ottaa käyttöön sen verran hyytävää karjahdusta, että jopa snautseri sitä uskoisi…tai ainakaan meidän nausteri ei siis usko ennen kuin itsellä on verisuoni juuri katkeamassa otsasta. Sitten se raivostuttava partanaama vaan katsoo tyynen näköisenä, että ”aijaa, mitä sä nyt raivoot, emmä sit enää” ja rojahtaa johonkin makoilemaan.

Olipas muuten uusimmassa Snautseri-Pinseri lehdessä osuva ”Palstanpitäjän terveiset”-teksti. Voi kyllä sanoa, että se osui ja upposi!