Kiireinen viikko

Tällä viikolla Rassosen ohjelmaan on kuulunut PK-tottista, rokotus, jälkeä, Hupeilua, hevostelua ja Pikkuilua.

Kaikkein epämieluisinta oli selkeästi rokotuksella käynti. Alkukesän kuukauden kestänyt oksuilu jätti selvästi jälkensä koiruuteen ja Rassonen oli jäykkä kuin puupölkky, kun päästiin eläinlääkärin huoneeseen. Odotushuoneessa se otti ihan rennosti, mutta varsinaisessa tutkimushuoneessa se ei halunnut suostua yhteistyöhön. Luultavasti muistot kesän kamalista tutkimuksista vilistivät sen silmien edessä :) Oli kyllä jollain tasolla ihan kiva nähdä meidän Pelle Peloton pieni pelko persiissä. Sadistista, mutta ah niin mukavaa :) Piikit kuitenkin pistettiin niskaan Herran Nausterin mielipidettä kysymättä ja odotushuoneessa se oli heti taas oma rento itsensä. Rassi muuten painoi lääkärin puntarin mukaan 21 kiloa, joten kesäkuussa menetetyt neljä kiloa ovat onneksi palanneet.

Maanantain PK-tottiksessa tehtiin esteitä ja suurin osa ajasta vain haahuiltiin. Tein itse kardinaalimunauksen ja unohdin namipussin kotiin. Mulla oli taskun pohjalla vain joitain kuivaruokanappuloita ja nehän kiinnostivat – noh, ei yhtään. Leikkipalkkakin toimii hetkittäin, mutta patukat eivät voisi vähempää kiinnostaa, jos lähistöllä on jotain muuta vielä jännempää; kuten ihania tyttökoiria. Rassi oli jälleen kerran ainoa koira, joka olisi halunnut leikkiä jokaisen lähistöllä olleen koiran kanssa. Ja, kun ne kouluttajatkin ovat niin ihania. Voi puuh. Treenien paras juttu oli ilman muuta se, että sain kinuttua jälkitreeniryhmän yhteystiedot. Jeeee!

Keskiviikkona tavattiin taas Hupin kanssa tokoilun merkeissä. Siitä ei jäänyt kauheasti lapsille kertomista, mutta ainakin me yritettiin.

Jannen äiti, iskä ja Jesse-veli tulivat meille perjantai-iltana kyläilemään. Rassista kuoriutui taas maailman rasittavin koira, joka vieraili putkassa (=oman porttinsa takana) useampaan otteeseen. Voiko mikään olla rasittavampaa kuin yli 20 kiloa snautseria roikkumassa etujaloillaan vieraan jalassa kiinni?! Ja tekemässä sen uudelleen...ja uudelleen...ja uudelleen!! Mä en ole koskaan nähnyt yhtä kovakalloista enkä huonosti käyttäytyvää koiraa kuin meidän rakas Rassi Rassonen. Mitähän se oikein kuvittelee itsestään aina, kun meillä on vieraita??

Launtaina sitten hurautettiin Keravalle jälkitreenien merkeissä. Selostettuani meidän ongelman - eli liian vauhdin ja sähellyksen, kouluttaja määräsi meille 10 metrin makkarajäljen nurmikolle. Se sitten ajettiin niin, että koiruus ei saanut ohittaa yhtäkää lihapullaa vaan jokainen askel piti nuuskutella läpi. Rassonen sai suorastaan slaagin, kun Hänen Arvonsa liikkumisvapautta rajoitettiin tiukalla hihnalla. Kaiken lisäksi arvon nausteri astui pari kertaa joihonkin pistäviin kasveihin, joiden johdosta se suorastaan leijui ilmassa muutamaan otteeseen. Ja aina maahan laskeudettuaan tuli julmat pyristelyt ja protestit, että meikähän menee niin ku huvittaa, te eukot ette mua pitele. No, pideltiin kuitenkin. Kotiläksynä tuli aloittaa jälki ihan alusta r-a-u-h-a-l-l-i-s-e-s-t-i. Metsään ei saa mennä ollenkaan, vaan eka opetellaan peltojälki ja vasta, kun meno on rauhallista eikä koiruus vain juokse täysillä maaliin, niin voidaan lähteä taas metsään. Back to basics siis.

Alla pieni tyylinäyte tältä päivältä. Saan pitää ihan täysillä vastaan, että Rassonen ei pääse kiitämään....

Keravalta ajettiin sitten suoraan Espooseen tallille hakemaan Essi-heppa tarhasta sisälle. Rassonen oli heposista ihan ihmeissään eikä oikein osannut päättää, että miten niihin kannattaisi suhtautua. Ehkä siitä vielä saadaan hyvä tallikoira, kunhan se vaan malttaisi rauhoittua. Sielläkin.

Tänään käytiin vielä illalla Pikun kanssa Haltialassa leikkimässä. Matkan varrella vastaan tuli myös lehmiä. Rassi Höyrypää Rassonen syöksyi suoraan lehmäaitauksen viereen Pikun jäädessä tielle ihmettelemään mullikoita.

"Terve! Moon Rassi! Kukas soot??"

Lehmistä ei ollut leikkikavereiksi ja Rassonen muisti yhtäkkiä hemaisevan neitosen odottelevan herraa tiellä.

"Vitsi meikä melkein unohti Pikun. HUH, on se vielä tuolla. Täältä tullaaaaaan!"

Pikkukin tuli ihmettelemään Haltialan eläimistöä, kun sekä Rassonen että Anna olivat todenneet laitumen asukit vaarattomiksi.

Kotiin päästyämme Rassonen vielä järsi vähän aikaa luutaan ja sitten viikko alkoikin olla paketissa.

And the Oscar goes to...

...Rassi Rassonen!

Mentiin nimittäin Rassin kanssa maanantai-iltana PK-tottisharkkoihin. Mulle oli vähän epäselvää, että moneltako harkat alkavat ja, kun päästiin paikalle kävi ilmi, että 19.00 aloittavat pennut ja 19.30 isommat ryökäleet. Niinpä lähdettiin Rassin kanssa vielä reilun puolen tunnin lenkille. Isompien treenien alkaessa kello oli itse asiassa jo lähemmäs 20 ja Rassonen alkoi olla jo vähän tylsistynyt. Paikalla oli ihan reilusti koiria, joten meidän suoritusvuoro koitti noin 20.45. Tässä vaiheessa Rassi alkoi olla jo niiiin kypsän oloinen, että olin ihan varma, että se karkaa saman tien autolle, kun päästän sen irti. Toisin kävi. Rassi tajusi heti, että hei nyt mä pääsen tekemään jotain ja heti perusasennossa ollessaan läppäsi mua tassulla sen näköisenä, että sanosanosano mitä mä saan tehdä. Olin ihan huuli pyöreänä. En muuten tiedä oliko ihan fiksua opettaa se tassulla läppäämistemppu, kun sitä näköjään heti sovellettiin käytännössä.

No, joka tapauksessa, koska olimme uusina paikalla, saimme ekana näyttää kouluttajalle hieman seuraamista. Se meni ihan ok, vaikka pikkuherra ei ehkä ihan parhaassa vireessä ollutkaan kahden tunnin odottelun jälkeen. Sen jälkeen saimme ohjeet suorittaa luoksetulo ”PK-tyyliin”. Mä vähän yritin kakistella, että ”Niin joo, tää voi karata jonkun ihanan koiran luokse”, mutta kakisteluja ei kuunneltu ja niin me alettiin hommiin. Eka seuraaminen, sitten maahanmeno mistä Rassi ei edes meinannut ponkaista ulos. Sitten kävelin 30 askelta koirasta pois ja sieltä koira luokse. Ja tämä kaikki hieman vinoa eteentuloa lukuun ottamatta sujui lähes täydellisesti. What??? Ei mitään vilkuiluja koko matkalla eikä pienintäkään aikomusta karata a) jonkun ihanan tytön b) jonkun ihanan pojan c) auton luo. Elämä on täynnä yllätyksiä. Tämän suorituksen jälkeen kouluttaja vielä totesi että ”Teillä on ihan hyvällä mallilla toi homma. Ootko jo kisannut sen kanssa TOKOssa?” Mä suorastaan räjähdin nauramaan. Kisannut?? Tämän kanssa?? No, mutta meillä on siis toivoa! Toivoa siitäkin huolimatta, että Rassi oli yrmeistä PK-koirista ainoa, joka tervehti kouluttajaa pomppaamalla kahdesti suoraan päin iloissaan ja sen jälkeen vielä tarttui etujaloillaan määrätietoisesti kouluttajan jalasta kiinni mielessään eräs tietty asia… Summa summarum, Rassia täytynee ”liuottaa” pari tuntia ja, kun se on tarpeeksi väsynyt, niin työnteko alkaa kiinnostaa.

Lauantaina kävin Ojangossa vähän agilittailemassa ja Rassi karkasi vain kerran. Tosin se oli suurimman osan ajasta pitkässä liinassa. Karkaamisen jälkeen sain sen vielä hyvin kivuttomasti kiinni mikä oli tietty hirveän mukavaa. Kiinnisaamisen helppouteen saattoi tosin vaikuttaa parkkikselta kuulunut erittäin kumea haukunta, kun harmaa partanaama viiletteli menemään vapauden huumassaan. Taisi Rassonen ajatella, että parempi juosta emännän luo takaisin turvaan, ettei joku iso otus tule ja anna turpaan. Sopi mulle hyvin.

Sunnuntaina tavattiin Hupin kanssa Tokoilumerkeissä. Lähikontaktiin kauhukaksikko tosin ei päässyt Hupin juoksujen takia. Pentuja tälle parivaljakolle ei parane päästää syntymään :) Naurettiin Hupin omistajan Heinin kanssa aika railakkaasti jo pelkälle ajatukselle Rassin ja Hupin pennuista. Ne varmaan lähtisivät maatakiertävälle radalle heti vähän kasvettuaan. Tarvitsisimme myös lakitoimiston apua valmistellessamme täyden vastuuvapauden antaman dokumentiston ennen kuin pennut lähtisivät uusiin koteihinsa :)

Kuvituksena on vajaan parin viikon takaisia kuvia Rassin ja Hupin edellisistä treffeistä.

Back to school

Paluu arkeen on taas koittanut ja työläiset ovat palanneet töihin. Äiti ja iskä tosin jatkavat vielä lomailua Suomessa, mikä on tarkoittanut leppoisia päiviä Rassoselle. Anttikin oli meillä kyläilemässä viime viikolla ja Rassihan oli taas ihan onnesta mytystä, kun tiedossa oli kunnon äijäpaineja. Muutoin Rassonen on ehkä vähän oppinut hillitsemään voimiaan, mutta kun Antti on näköpiirissä kaikki itsehillintä lentää saman tien ikkunasta pihalle.

Ajattelin alkaa vähän katsella syksyaktiviteetteja Rassoselle, mutta TOKO-ryhmän löytymistä vaikeuttaa todella pahasti se, että en ole onnistunut löytämään tasoistamme kurssia. Kurssi pitäisi olla ”koirille, jotka periaatteessa osaavat alokasluokan liikkeet, mutta suorittavat ne vain halutessaan…jos silloinkaan”. Näistä rajoitteista johtuen tuntuu, että osa kursseista on liian helppoja ja loput sitten taas liian vaikeita.

Käytiin Hupin kanssa Ojangossa treenaamassa agilityä lauantaiaamuna heti ukkoskuuron jälkeen. Valitsimme tarkoituksella mahdollisimman epähoukuttelevan ajan, jolloin menimme kentälle kurittomien koiriemme kanssa. Valinta onnistui nappiin ja koko alueella ei ollut ketään muita. Kurittomia koiriakin oli lopulta vain yksi – Rassi Rassonen. Rassi on nykyään ihan pääpyörällä kaikista ihanista hajuista. Ruokakaan ei pihalla palkkana enää kiinnosta, kun tärkeintä on vaan impata kaikkia ihania hajuja. Olen nyt laatinut sotasuunnitelman, jolla kivikovaan snautserin kalloon aiotaan takoa se, että poisjuokseminen ei kannata, vaan mun luona on kaikkein kivointa. Tuo rakki olisi nimittäin parempi saada ruotuun ennen syksyn hallikauden alkua. Agilityn treenaaminen remmissä ei vaan oikein pelitä ja hallissa ei voi jatkuvasti olla häiritsemässä muiden treenejä. Jos korvat eivät ala löytyä, niin joudun varmaan ostamaan muille halliin tulijoille singot tai vastaavat aseet, joilla he voivat tulittaa leikkimään ryntäävää höyrypäätä. Välillä on käynyt mielessä, että olisi ehkä ollut hyvä olla vähän vähemmän varovainen pentuaikana ja antaa Rassin saada joskus vähän köniinsä toisilta koirilta. Ehkä se sitten olisi oppinut, että kaikki koirat eivät todellakaan ole olemassa vain se takia, että ne saisivat leikkiä Sir Rassoun kanssa sen idioottimaisia leikkejä.

Tehtiin viikolla myös pari jälkeä Rassille ja alkuviikosta vauhti oli taas sellainen, että mä pidin täysillä liinasta kiinni ja koira laukkasi sitten lähes paikallaan... Täytyis kyllä päästä jonkun kokeneemman oppiin, kun en mitenkään ymmärrä, että milleen ne keppien ilmaisut voisivat tulevaisuudessa toimia, kun tyyppi vaan yrittää juosta täysillä. Sunnuntaina oli vähän rauhallisempi meno, kun oli niin pirun kuuma. Rassonen oli jotenkin vähän huolimaton, ehkä kuumuudesta johtuen, ja hukkasi jäljen pari kertaa ja yritti selvästi etsiä sen ilmasta. Lisäksi se haistoi mun jättämät pyykkipojat puista. Öh.

Kotona Rampo on nykyään aivan mahtis kaveri. Kiellettyjen, mutta silti jatkuvasti kokeiltavien asioiden listakin on lyhentynyt ihan muutamaan. Kaikkein hankalimmalta tuntuu olevan muistaa, että saikos sohvapöydältä viedä ihmisten karkkeja tai muita herkkuja. Mutta nykyään Rassi jopa uskoo. Jos ei ekalla niin viimeistään sillä viidennellä kiellolla ;) Muutoin Rassonen on sisätiloissa hyvin rauhallinen möllykkä. Viime viikolla jopa opeteltiin yksi temppu, kun nykyään iltaisin jää aikaa muuhunkin kuin koiran toimien kyttäämiseen.

Opetin Rassosen läppäämään tassun mun ylös nostettuun käteen. Opetusvaiheessa tuli taas esille kuinka lyhyt pinna Sir Rassoulla on. Sillä paloi hihat heti, kun se ei hokannut mitä siltä haluttiin. Oikein näki miten sillä alkoi höyry nousta korvista ja se oli ihan kiukkuinen itelleen :) Muutaman kerran sitten vähän helppasin ja sen jälkeen tempun saikin heti vaikeuttaa niin, että nostin käden ylös maasta. Kyllä se partanaama siis oppii, kunhan vaan saa itsensä tsempattua niin rauhalliseen tilaan, että pystyy miettimään mitä siltä pyydetään.

Rassi Kuopiossa

Käytiin Rassin kanssa viime viikon sunnuntaina vähän kokeilemassa agilityesteitä Ojangossa. Rassonen oli ihan pöyheänä jo parkkipaikalla ja imi kaikkia mahdollisia hajuja sisuksiinsa nenä pystyssä. Tämä perinteisesti on luvannut vaikeuksia. En tiedä oliko parkkiksella liihotellut joku erinomaisen hemaiseva neitokoira vai mikä siellä oli, mutta meidän nausterinnulikka ainakin katosi tästä maailmasta johonkin ihan omiin ajatuksiinsa.

Päästiin kuitenkin kunnialla kentälle ja Rassikin teeskenteli hetken olevansa kuulolla.

Ensimmäinen harjoituskin meni vielä hienosti ja Rassonen suorastaan ampaisi aidan yli.

Tämän jälkeen meidän pieni kullannuppu sitten sanoikin sopimuksensa irti. Seuraavaan hyppyyn lähetettäessä se hyppäsi, kävi hakemassa palkkansa ja sen jälkeen alkoikin vanha tuttu leikki nimeltään "Ota snautseri kiinni, jos saat". Partanaama paineli ihan sekopäisenä ja korvat olivat ihan täysin pois käytöstä. Luojan lykky, että koiramme on myös niin hölmö, että se ei kovasta yrityksestä huolimatta onnistunut paikallistamaan missä ne kaikki ihanan hajuiset koirat ovat, vaan se vaan juoksi edestakaisin kuin päätön kana. Yritin ensin lahjomistaktiikkaa. Ei mitään tehoa. Sitten pari karjaisua. Ei vaikutusta. Sen jälkeen lähdin koko kentältä ja jätin höyrypään juoksemaan sinne ihan keskenään. Ei mitään tehoa. Menin uudelleen kentän portille ja erittäin teatraalisesti lähdin pois. Johan tehosi. Sieltä se partanaama sitten porhalsi paikalle ja sekavassa mielentilassaan antoi kiinni. Hävetyksen määrää lisäsi vielä se, että viereisellä kentällä oli radanrakennuspuuhissa SM-kisojen kolmanneksi tulleen joukkueen jäsen. Toivottavasti sai hyvät naurut. Jannekin kysyi tämän pienen episodin jälkeen, että "Miks sä otit snautserin?". Tyydyin vain puhisemaan ja katselin kaihoisasti naapurikentän bordercollieta ;)

Tämän jälkeen "treenit" jatkuivat narun päässä.

Ymmärrettävästi meidän nuorukaista alkaa hieman kuumottaa muut koirat, kun se ei ole sitten kesäkuun päässyt leikkimään kenenkään kanssa! Tiistaina pikkuherra pääsi sitten vihdoin tapaamaan Pikkua. Kylläpäs Rassonen olikin onnellinen.

Torstaina-aamuna lähdimmekin sitten ajamaan kohti Kuopiota. Kävimme sukuloimassa sekä minun ukin että Jannen veljen luona. Anni ja Inna olisivat kuulemma mielellään ottaneet Rassin kotiinsa asumaan, mutta päätimme kuitenkin viedä sen mukanamme :)

Rassi läkähtyneenä Kuopion satamassa.

Perjantaiaamupäivän kaupunkikierroksen jälkeen Rassonen kävi vilvoittelemassa Valkeisenlammessa. Vähän tuon vilvoittelun jälkeen vastaan tuli hiekkakenttä mikä tarkoitti tietenkin sitä, että hullunjuoksut lähtivät käyntiin.

Sen jälkeen Rassonen kävi vielä tyhjässä koirapuistossa mistä tein taas kaksi teatraalista poistumista ennen kuin sain koirani kiinni....

"Mitä se nyt kiljuu siellä. Eikö se nää, että meikällä on tässä just tää yks haju ?!"

Viikonloppu onkin mennyt Rassin osalta vain löhöillessä. Launtai-iltana kävimme Jannen kanssa kaupungilla syömässä ja Rassi sai jäädä yksin koko asuntoon. Kotiin palattuamme ainoat tunnistettavat omatoimiset puuhailut olivat pari sukkapakettia, jotka oli "otettu esille". Ihmeellistä. Voisiko olla mahdollista, että joskus tulevaisuudessa pääsisimme eroon koiraportista?!

"Noooh, kattoo nyt", sanoisi Rassi varmaankin.

Tänään meidän suunnitelmissa olleet agilitytreenti taitavat jäädä väliin. Ulkona on nimittäin sama tunnelma kuin menisi savusaunaan. Ei ole mikään salaisuus mitä mieltä olen meidän itänaapureistamme ja sanotaan nyt vaikka näin, että nämä niiden toistuvat savustusoperaatiot eivät saa tunteitani lämpenemään...ei vaikka ulkona onkin taas yli +30 astetta. Parempia agilitykelejä odotellessa siis.

Kotimatka alkaa

Kilpisjärvelle päästyämme etsimme ensitöiksemme yösijan seuraavaksi yöksi. Sellainen löytyikin nopeasti, kun olimme niin aikaisin paikalla. Myöhemmin illalla koko Kilpisjärvi kuului olevan ihan täynnä matkailijoita. Ihmisten ilmoille paluun täydensi sauna ja Haltinmaassa nautittu illallinen. Allekirjoittanut tosin söi itsensä niin täyteen, että olo oli suorastaan kammottava, mutta siinä euforisessa mielentilassa sekin oli ihan ok.

Mökkimme lattialla lojui koko illan jokin harmaa talja. Poro se ei kuitenkaan ollut.

Hyvin nukutun yön jälkeen hengailimme vielä aamupäivän Kilpisjärvellä. Aamun sateet väistyivät ja puoliltapäivin aurinkokin uskaltautui paistelemaan. Niinpä Rassonenkin pääsi terasille odottelemaan, että isäntäväki käy vielä uudelleen tankkaamassa Haltinmaan herkkupöytien äärellä ennen kuin ajomatka Kolariin voi alkaa.

Syötyämme taas kupumme pinkeiksi lähdimme ajelemaan kohti Kolaria ja rautatieasemaa. Matkan varrella oli Suomen maanteiden korkein kohta, joka piti tietenkin ikuistaa kameraan. Olemme tunnollisia turisteja.

Kaiken kipuamisen jälkeen päätimme vielä kiiveta yhdelle vaaralle geokätkön perässä. Muotkatakan päältä aukesikin upeat näkymät ja muun muassa Kilpisjärven mahtava Saana näkyi sieltä kaikessa komeudessaan.

Myös Norjan puolen lumiset tunturit tekivät vaikutuksen Lakeuksien kasvattiin.

Matkalla Kolariin saimme vielä viimeisen kosketuksen poroihin. Tässä norjalainen matkailuauto ohittaa Herra Poroa, joka itsepintaisesti hölkkäsi omalla puolellaan tietä eikä suostunut väistämään senttiäkään.

Kolariin saavuttuamme oli jälleen aika pakata auto junaan ja kömpiä hyttiimme. Matka sujui jo ihan rutiinilla ja Rassonenkin oli kuin kotonaan. Rassi on kyllä ihan täydellinen matkakumppani, kun se ei piittaa yhtään vaikka sen työntäisi mihin tahansa kulkuvälineeseen.

Loppuyhteenvetona voisi ehkä todeta, että Rassista paljastui reissussa muutama uusi asia. Ensinnäkin se näytti vihdoin huomaavan, että Jannekin on osa tätä meidän perhettä ja jopa nyyhki perään, jos Janne hävisi näköpiiristä. Toisekseen Rassosesta paljastui villipeto, joka piti kyllä kaikki ystävät ja vihamiehet meistä loitolla. Se haukkui lähes kaikki ihmiset, mitä se ei ole ikinä aiemmin tehnyt. Matkalla kohdattiin espanjanvesikoira, joka oli kuulemma tehnyt ihan samoin, että kai se oli sitten Lapin hulluutta tai ihan vaan ressiä uusista olosuhteista. Porohulluuskin tuli nyt sitten tosiaan todettua. Fyysinen kestävyys Rassilla oli kohdillaan ja ainostaan tassut näyttivät vähän kipeytyneen kivillä kiipeilystä. Tassujenkin suhteen päästiin onneksi ilman mitään kunnon vaurioita.

Ennen vaellusta kannattaa kyllä treenata päässälaskutaitoa, jos siinä on yhtään hakemista. Elina-ekonomi huomasi nimittäin viidentenä päivänä, että olen kantanut 1,5 kiloa ylimääräistä koiranruokaa mukanani koko reissun. Tarkistin Rassin ruuat varmaan kymmenen kertaa ennen lähtöä ja silti laskin ihan väärin! Oisinpa edes huomannut virheen vähän aiemmin, niin olisin syöttänyt koirulille isompia annoksia, mutta reissun loppuvaiheessa se oli vähän myöhäistä...Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis ja silleen. Kirjaimellisesti.

Että semmoinen reissu. Täytyy varmaan alkaa suunnitella seuraavaa....vaikka uhkasinkin jäätävässä tuulessa, litimärässä maastossa kivien päällä rämpiessä, että seuraava loma suuntautuu jonnekin missä on _lämmin_, valkoista hiekkaa ja turkoosia vettä. Ja missä ei ole koiria, jotka ovat hulluna tempomassa kaiken mahdollisen perään :)

Suomen huipulla!

Porojen pilaaman yön jälkeen aamuaurinko suorastaan pyyhkäisi pois kaikki kärsimykset. Meille ei olisi voinut sattua parempaa keliä lähteä kipuamaan kohti Haltin huippua! Lämpöä oli sen verran mukavasti, että osan matkasta kävelimme t-paitasillamme. Jee!

Ennen varsinaisen kipuamisen aloittamista pidimme vielä pienen näkkäritauon. Tauolla tapahtui ihme. Rassi En Väsy Mistään Rassonen otti ja kellahti kyljelleen lepäilemään siksi aikaa, kun mekin Jannen kanssa istuskelimme. Uskomatonta, mutta totta! Tähän mennessä Rassissa ei ollut näkynyt minkäänlaista väsymystä, vaan se oli joka aamu herännyt omana iloisena itsenään, napannut heti ulos päästyään kepin suuhunsa ja ollut sen näköinen, että Voe, ku meikällä o kivaa, leikitään!

Tie huipulle oli pitkä ja kivinen.

Rassin reissun kohokohta oli ihan selkeästi se, kun se löysi rinteestä jäätelöbaarin! Kuvaajien hitauden vuoksi juoksukierros baarin päällä jäi ikuistamatta. Tässä on jo vähän seesteisempi vaihe menossa.

Kivikkoinen rinne mahdollisti vihdoin sen, että armas piskimme sai olla ilman hihnaa. Edes porot eivät ole niin hölmöjä, että tunkisivat itsensä moiseen paikkaan. Rassonen pärjäsi kivikossa hienosti ja alkoi jo näyttää, että sen suonissa täytyy virrata ainakin jonkin verran alppikauriin verta.

Järkyttävistä kivikoista selviydyttyämme koitti vihdoin se hetki mitä varten koko reissuun oltiin lähdetty - saavutimme Suomen korkeimman kohdan, Haltin (1324m)!











Huipulla kävi aikamoinen puhuri ja noin vartin fiilistelyn jälkeen lähdimme taivaltamaan takaisin kohti Pihtsusjärveä.

Pihtsusjärvelle päästyämme matkaa oli siinä vaiheessa kertynyt reilut 24 kilometriä. Pihtsuksella meitä odottelivat vanhat tuttumme, porot. Tässä otoksessa niitä on tosin vain pieni tokka.

Edellisestä yöstä viisastuneena päätimme vaihtaa maisemaa ja vedimme rinkat vielä päivän päätteksi selkään. Niinpä me mennä lompsutimme vielä muutaman kilometrin, että pääsimme pois kaikkein pahimmalta poroalueelta. Illan päätteeksi löysimmekin ehkä reissun kauneimman telttapaikan. Tässä aamuinen näkymä suoraan teltan oviaukolta. Jos täällä ei sielu lepää, niin ei sitten missään.

Aamun upea keli jatkui koko päivän ja kävilimme hyvin rauhallisessa tahdissa Meekolle minne teimme taas leirin. Rassikin vaikutti ehkä hivenen uupuneelle. Ei varmaan vähiten Haltille kiipeämisen ja pitkän eilisen päivämatkan takia. Osasyynsä saattaa olla myös vapaana ollessa linnun perässä juokseminen useita satoja metrejä ankarassa kivikossa.

Matkan varrelle osui myös Pihtsusköngäs, Suomen korkein vapaana virtaava putous. Kuvassa tosin näkyy vain osa kuohuista. Ilma oli sen verran lämmin, että Rassonenkin läähättelee.

Meekolle päästyämme otimme illan ihan rennosti ja nautiskelimme auringonpaisteesta. Teltan suuaukosta näkyy komean Saivaaran huippu.

Hyvin nukutun yön jälkeen olikin edessä jo toiseksi viimeinen aamu, johon saimme hieman lisähaastetta sankasta hyttysarmeijasta, joka oli yön aikana ympäröinyt telttamme. Rassikin päätti kömpiä takaisin teltan uumeniin hyttyset nähdessään.

Meekolta kävelimme takaisin Saarijärvelle, missä olikin jo tutuksi käynyt k*kka keli. Matkalla oli ihan hernerokkasumua ja, kun pääsimme Saarijärvelle, alkoi sataa. Niinpä päätimme kukistaa Saarijärven kirouksen nukkumalla tuvassa. Teimme tuvan eteiseen itsellemme hienon sviitin, jota kaikki itse tuvan puolella nukkuneet kävivätkin kadehtimassa.

Saarijärveltä sitten kipaisimme vielä takaisin Kilpisjärvelle seuraavana aamuna. Niin saimme päätökseen reilut 110 kilometriä ja monta monituista muistoa kerryttäneen reissumme. Onneksi emme kääntyneet takaisin heti sen ensimmäisen "luulot pois"-yön jälkeen!

Takaisin autolla!

Haltin vaellus

Keskiviikkona 21. heinäkuuta hyppäsimme Helsingistä Kolariin menevään autojunaan kaikkine kimpsuinemme ja kampsuinemme. Makuuhytissä oli lämpöä +32 ja rapiat, joten kylmä ei luita kolotellut. Konnari totesi junan ilmastoinnin olevan 60-luvun auton tasoa, joten se siitä viilentimestä. Aamulla kuumuus olikin sitten enää vain kaukainen muisto, kun heräsimme Kolarissa. Lämpöä oli +11 astetta ja taivas oli pilvessä. Kolarista ajoimme Kilpisjärvelle, jossa satoi.

Kilpisjärvellä suoritimme viime hetken tankkauksen poronkäristyksen muodossa ja heitimme rinkat selkään ja lähdimme taivaltamaan Luontotalolta kohti Halti-tunturia vesisateessa. Kuinkas muuten. Ensimmäinen etappi oli Kilpisjärvi-Saarijärvi, jolle kertyi matkaa 12 km. Olin ehkä jossain viiden kilometrin taivalluksen jälkeen sitä mieltä, että käännyn takaisin ja kävelen Kilpisjärvelle enkä ikinä, koskaan tule takaisin. Matka oli ihan tuskaa täynnä. Maasto oli vetistä ja kivistä ja, kun sade taukosi, kimppuun kävivät hyttyset. Unohtamatta sitä, että oli jäätävän kylmä. Itkuraivareiden tahdittamana talsimme kuitenkin Saarijärven tuvalle ja typerinä kaupunkilaisina pamautimme teltan mahdollisimman huonoon paikkaan ihan karmeassa kelissä. Yöllä satoi lunta ja räntää ja tuuli oli niin kova, että tuntui siltä kuin teltta lähtisi lentoon ympäriltämme. Tilannetta kuvaa aika hyvin se, että meidän nakusteri hytisi jossain vaiheessa kylmissään! Rassilla ei ole koskaan aiemmin ollut kylmä. Nyt kotiin palattuamme tiedämme miksi yö oli niin katastrofaalinen. Me jo ehdimme luulla, että se oli ihan normaalia Lapin säätä. Alla kuvakaappaus Iltasanomista ja jopa vaellusfoorumeilla päiviteltiin hurjaa keliä.

Aamu valkeni unettoman yön jälkeen aurinkoisena, mutta erittäin tuulisena. Yön kylminä tunteina olimme päättäneet, että yritämme jatkaa vielä pätkän verran matkaa ja sitten kääntyisimme takaisin kotiin. Kävimme tuvassa vähän lämmittelemässä ja syömässä aamupuuroa, minkä jälkeen olimmekin valmiita jatkamaan matkaa. Tuuli oli niin järjetön, että Rassillakin oli heinäkuun helteissä ostettu toppahaalari päällä ja se vaikutti olevan hyvin tyytyväinen lämmikeasuunsa.

Tästä lähtee matka kohti Kuonjarjokea.

Kuonjarjoella painelimme välittömästi autiotupaan lämmittelemään. Paikalla oli muitakin vaeltajia ja, kun heiltä toiveikkaana kyselin, että "Mahtaakohan täällä aina tuulla näin paljon?", niin vastaus oli vain, että "Tuntureilla tuulee aina". Vastaus kyllä hieman masensi, mutta päätimme jatkaa vielä vähän matkaa, kun aurinko kuitenkin paistoi. Niinpä lähdimme vielä Meekonjärvelle ja päivän kokonaismatkaksi tuli reilut 19 kilometriä.

Edellinen yö vielä kirkkaana mielessämme tungimme itsemme nukkumaan Meekon täyteen ammuttuun tupaan...silläkin uhalla, että Herra Koiramme oli muuttunut erämaassa villieläimeksi, joka kovalla haukunnalla piti kaikki ihmiset loitolla. Nukkuminen oli suht haasteellista Rassin ollessa sitä mieltä, että sen täytyy varoittaa meitä jokaisesta unissaan kääntyilevästä vaeltajasta. Sain pidellä sitä kaksin käsin kiinni, että suu pysyisi supussa emmekä lentäisi tuvasta kylmään yöhön.

Seuraava aamu oli jälleen aurinkoinen ja tuulikin oli selkeästi tyyntynyt. Mahtavaa! Siirryimme pihalle keittelemään aamupuuroja pois mökin ahtaista nurkista.

Jo edellisenä päivänä olimme saaneet vähän esimakua siitä mitä tapahtuu, kun Sir Rassou saa tutkaansa poron, mutta seuraavalla etapilla olikin sitten piru irti. Olisi vähättelyä sanoa, että Rassi innostuu poroista. Ehei, se sekoaa. Täysin.

Meillä kävi vielä niinkin onnekkaasti, että seuraavan etapin pysähdyspaikalla Pihtsusjärvellä oli menossa poroerotus. Meillä oli vielä menossa "lepopäivä" ja kävelyä kertyi vain reilut yhdeksän kilometriä, joten Herra Nausteri pursui muutenkin energiaa.

Joka kerran, kun pysähdyimme Rassi vain tökötti pystyssä ja kiskoi nenäänsä poronhajua. Lienee tarpeetonta mainita, että Rassi ei paljon vapaana juoksennellut. Niinä muutamina kertoina, kun päästimme sen irti, Rassonen lähti joka ikinen kerta juoksemaan jonkin linnun perään ja se oli sen verran hurjan näköistä touhua liukkailla kivillä, että oli parempi pitää herra vain narussa.

Matkan vähän vielä edistyessä Rassi ei tyytynyt pelkästään imppailemaan porojen ihanaa tuoksua, vaan se sekosi ihan totaalisesti pelkästä hajusta, vaikka poroja ei olisi näkynyt mailla halmeilla. Niinpä saimmekin käydä kohtuullisen tiukkoja keskusteluja siitä, että saako remmissä tempoa liukkailla kivillä, silmät päässä seisten, vai pitäisikö yrittää pysyä sen verran nahoissaan, ettei kukaan kaadu ja loukkaa itseään. Moisessa kiihkon tilassa Rassihan ei usko yhtään mitään. Ei vaikka ottaisi pillista kiinni ja päästelisi kaikki rumat sanat siinä samalla. Puuuh.

Matkalle osui myös sen verran vuolaasti virtaavan puron ylitys, että se täytyi tehdä pelkät Crocksit jalassa. Rassin mielestä se oli hirvittävän hauskaa, kun me Jannen kanssa pyristelimme jäätävän kylmässä tunturipurossa. Tunturipurojen raikkautta, indeed.

"Hihii, tuu ni mää vähän puren sun käsiä, ku toi on niin hassunnäköstä!"

Ekan yön säikäyttäminä tungimme taas tupaan mikä osoittautui massiiviseksi virheeksi. Tuvassa oli ensinnäkin kuuma kuin saunassa. Sen tosin olisi vielä kestänyt....mutta...kun kävi niin, että ne kaikki tuhannet poroerotusporot mennä jolkkasivat koko yön edes takaisin sen tuvan edestä ja takaa. Ja ne eivät todellakaan arastelleet, vaan lompsivat ihan pokkana jopa tuvan rappusilla. Ja se ääni mikä niistä kuului "Röh röh röh" ja sorkat vaan kilisivät. Jokainen voi nyt sitten vain kuvitella millaisen työn sain tehdä, että sain reilut 20 kiloa poroista seonnutta snautseria pysymään sen verran paikoillaan, ettei koko tuvallinen ihmisiä valvo meidän takia. Pihallekaan ei oikein voinut lähteä. Sinä yönä päätin, että jos ikinä koskaan vielä lähden vaeltamaan, en ota mukaan koiraa. Ellei sille ole tehty vähintään lobotomiaa tai ellei se ole koukussa rauhoittaviin.

Tässä Rassi vielä aiemmin päivällä ihan mukavissa tunnelmissa Pihtsusjärven tuvalla.

Seuraavan aamun valjetessa musta itsestäni tuntui kuin olisin jäänyt vähintään kahden katujyrän alle. Rassikin vaan nukkui ketarat pystyssä, vaikka muut tuvassa alkoivat jo keitellä aamupuuroa. Janne vaikutti kovin hämmästyneelle, kun olimme Rassin kanssa niin väsyneitä. Kuten arvata saattaa, armas mieheni oli nukkunut koko yön autuaan tietämättömänä siitä taistelusta, joka käytiin minun ja koiramme välillä.