Rallytokoa Helsingissä

Lauantain näyttelytunnelmat vaihtuivat toisenlaiseen kisailuun sunnuntaina, kun suuntasimme kohti Herttoniemeä rallytokoilemaan. Tavoitteena oli Rassin osalta hyvä vire ja kolmas hyväksytty suoritus ja sitä myötä RTK1-koulari. Jadulille lähdin hakemaan rau-hal-lis-ta rataa, ilman mitään sähellystä.

Päästyämme paikalle, laitoimme leirin pystyyn ja sanoin jo siinä vaiheessa Jannelle, että ”Rassi on nyt kyllä ihan outo”. Rassonen nimittäin lompsi ihan tyytyväisenä häkkiin eikä riekkunut yhtään mitään. Ehkä se oli väsynyt edellisestä päivästä…? Tiedä häntä. Lämmittelyt sujuivat kuitenkin hyvin ja Rassi oli ihan messissä. Itse rata oli selvästi vaikeampi kuin viimeksi ja siellä oli myös saksalainen käännös mitä ei olla harjoiteltu kuin joskus talvella viimeksi. No, siitä ei kuitenkaan tullut meidän kompastuskivi…vaan kaikki lähti menemään snadisti pieleen heti ensimmäisessä liikkeessä, joka oli koira istumaan ja ohjaaja kiertää koiran ympäri. No, Rassipa sitten humpsahti makaamaan ja mä olin katsovinani, että se käväisi vain osittain maassa enkä uusinut liikettä. Siitä meni heti -10 pistettä. Ja siis anteeksi nyt vaan hyvä koira, mutta mikä ihme saa sut menemään maahan istumisen sijaan?!?!?! Ollaan nyt kolme vuotta tahkottu sitä maahanmenoa ja se on edelleen niin vastahakoista, että miten on mahdollista, että nyt se sitten meni maahan vaikka ei pitänyt. Ei ymmärrä. No, se ehkä kertoo vähän siitä kuinka hereillä se partaotus oli … Seuraavana vuorossa oli kieputtelua edestakaisin, spiraali eli tötsien kierto, sitten maahanmeno (kas, kun ei jäänyt istumaan vaan meni maahan), sitten pujottelu, saksalainen käännös, muita käännöksiä, juoksupätkä ja loppuun koira eteen ja siitä peruuttaen koira mukana ensi yksi, sitten kaksi ja lopuksi kolme askelta. Osasin laskea askeleet oikein, mutta peruuttaessani törmäsin itse kylttiin ja kaadoin sen -3 virhettä…Sitten maaliin. Summa summarum, Rassi oli ihan kuutamolla koko radan ja mun ensimmäiset sanat kehänauhan ulkopuolella olivat ”Mitä *piip*?!” Olin aidosti niin hämmästynyt Rassin ihan täydellisestä vireen katoamisesta. Lopputuloksena oli 80/100 pistettä ja saatiin se pirun koulari. Rassi kantaa siis tästä lähtien nimeä RTK1 Doctor’s Order Melody Maker. Laiha lohtu, räyh.

Sitten vuoroon tuli Jade. Opetin sille sen saksalaisen käännöksen ennen meidän rataa ja Jadenkaan kohdalla se ei tuottanut vaikeuksia. Meidän ainoat pistevähennykset tulivat ensimmäisen liikkeen vinosta istumisesta (taas!) -1 piste ja neloskäännöksen sekoilusta missä Jade tunki osittain mun eteen -1 piste. Muu rata sujui kuin tanssi ja olin vielä ennen palkintojenjakoa ihan varma, että nyt meni toooosi hyvin. Mun naama varmaan pikkasen venähti, kun tuomari kutsui mut hakemaan kisakirjaa 88 pisteen kera. What?! Tuomari vielä totesi, että ”Hieno suoritus” ja mä vaan tuijotin hoomoilasena. Avasin arvostelupaperin ja näin, että olin siinä viimeisessä peruuttelussa laskenut askeleet väärin = -10 pistettä. Mitään en tunnusta ;) On se hienoa huomata, että ei osaa laskea edes kolmeen. Kisan voittanut koira sai TIETENKIN 97 pistettä mikä vaan lisäsi mun ketutusta. Menin jopa sanomaan Jannelle, että ”Kun mä seuraavan kerran alan puhua, että pitäiskö ilmoittaa koirat johonkin kisoihin, niin vastaus on EI”. Janne meinasi tipahtaa tuolilta alkaessaan kaivaa puhelinta taskustaan niin kovalla innolla…tuo lausunto olisi kuulemma pitänyt saada nauhoitettua myöhempää käyttöä varten ;)

Loppuyhteenveto

Rassi: Oletettua viisaampi eläin. Ymmärtää, koska en pysty pölläyttämään sitä haahuilusta ja käyttää tilanteet häikäilemättä hyväkseen. Kehänauhan ulkopuolella, välittömästi suorituksen jälkeen, seuraaminen palasi normaaliksi. Pahinta kidutusta itselle oli rimpuilla sen kanssa rataa läpi tietäen, että tuo eläin tasan tarkkaan tietää mitä sen pitäisi tehdä ja se tasan tarkkaan tietää, että mä en pysty tekemään asialle mitään ja varmasti lällättelee tilannetta mielessään, prkl. Järkevintä olisi ollut keskeyttää rata ja ottaa koira kuriin ja jatkaa sitten loppuun. Päätin kuitenkin sinnitellä sen voimin, että jos saadaan se 70 pistettä kasaan, ni en tule tämän paukapään kanssa näihin geimeihin enää ikinä. Jatkotoimenpiteenä täytyy tehdä PALJON kisanomaisia treenejä tokokisoja ajatellen, että se ei keksi, että myöskään tokokisoissa en pysty nappaamaan herraa puhutteluun, jos päänuppi täyttyy yhtäkkiä muilla ajatuksilla kuin työnteolla. Rassin puolustukseksi mainittakoon, että paikalla oli yksi juoksuinen narttu, se oli ehkä väsynyt lauantaista ja rata oli pitkä kuin nälkävuosi. Toistaiseksi meidän rallytokokisaura on tässä ja keskitymme tokoon, jälkeen, vähän hakuun ja minimaalisesti aksaa.

Jade: Meidän pieni yllättäjä! Ei tosin osaa seurata tiiviisti, mutta paha mennä vaatimaan sellaista mitä sille ei ole opetettu. Omaan tasoonsa nähden huippusuoritus ja voisin jopa nähdä meidät jatkamassa tätä lajia ALO-luokan jälkeen. Ellen sitten ala oikeasti opettaa sitä seuraamaan ja sitä myötä siirrytäänkin tokon puolelle kisaamaan. Who knows!? Kaikki ovet ovat auki, koska tällä pikkuotuksella riittää intoa tehdä, kun vaan saa oman ihmisen kanssa puuhata ja siitä saa vielä palkaksi ruokaa. Mitäpä sitä pieni koira voisi muuta toivoa.

Erkkarissa Porvoossa

Lauantaina suunnattiin nokka kohti Porvoota missä oli snautseri-pinserirotujen erikoisnäyttely. Otin Jannen kuormajuhdaksi mukaan mikä tarkoitti sitä, että myös Rassonen lähti messiin turistireissulle. Vielä alkuviikosta sääennuste lupasi kaatosadetta koko päivälle, mutta onneksi ennuste ehti vaihtua vielä viikon mittaan ja päästiin kisailemaan ihan mukavassa kelissä.

Arvoin vielä paikan päällä, että esitänkö Jaden itse vai olisiko parempi, että Vilma menisi sen kanssa. Päätös syntyi oikeastaan sen jälkeen, kun koirat jäivät Jannen hoteisiin ja mä lähdin näyttämään niiden rokotustodistuksia kansliaan. Jade oli ensin inissyt perään ja hypännyt sitten Jannen syliin ja tunkenut itsensä Jannen kainaloon, selvästi ajatellen ”tää tyyppi asuu siinä samassa talossa, että jos liimaan itseni tähän kiinni ja meen mahdollisimman pieneksi ja huomaamattomaksi, niin kukaan ei voi viedä mua mukanaan mihinkään reissuun”. Tämän kuultuani ajattelin, että on ehkä parempi yrittää esittää Lale itse, ettei se kehässä vaan kyylää, että missä mä oon ja mene ihan lysyksi miettiessään, että ”nyt minut on hylätty tänne ja mihinköhän tästä vielä joudun lähtemään, oijoi ja voi voi”. Tuomari myös juoksutti sen verran vähän, että uskaltauduin senkin vuoksi lauteille.

Tuomarin syynissä

Jaduli oli valionarttujen kakkonen mihin voipi olla ihan tyytyväinen. Paras narttu-luokassa sitä ei sijoitettu, mitä en vieläkään ymmärrä. Ehkä juuri tämän takia käyn mielummin hakkaamassa päätäni seinään muissa kisoissa kuin näyttelyissä – niissä sentään voi jotenkin ymmärtää ”tuomiot” toisin kuin näissä näytelmissä. No joo, elämä on ja silleen…mutta kyllä vieläkin vähän ärsyttää ;)

Tässä valionarttujen neljä parasta. Mollia (D.O. Molly Malone, VAL3) ei enää oikein poseeraus kiinnosta ja kuvan värit ovat vähintään mielenkiintoiset, mutta tällä mennään.

Kasvattajaluokassa esiintyivät Hugo, Jade, Molli ja Masa, joista siis kaksi viimeistä ovat Jaden jälkeläisiä ja Rassosen sisko ja veli.

Tässä meidän kasvis. Masa on jo livahtanut kuvan ulkopuolelle.

Ei vaan, osasivat meidän koirat olla ihan hienostikin. Kas näin.

Niinhän siinä sitten kävi, että oikeus vihdoin voitti ;) ja D.O.-koirat veivät voiton kotiin! Jannen suureksi riemuksi se tietysti tarkoitti sitä, että saimme vielä jäädä odottelemaan isoa kehää missä kisaisimme muiden rotujen parhaita kasvattajia vastaan. Isossa kehässä meinasi jo paniikki iskeä, kun yhden iiisooon kehän ympäri juostuamme tuomari näytti, että lisäälisäää, äääk. Siitäkin selvittiin, kun meidät poimittiin seuraavan kiekan aikana palkintopallille, eli sijoituksena oli BIS4!!! Upeeta, mahtavaa!

Sitten vaan karvakuonot autoon ja kokka kohti kotia. Vähän tuosta jäi ristiriitaiset tunteet - hieno fiilis kasviksen pärjäämisestä ja vähän kökkö maku Lalen sijoittumattomuudesta. Pöh.

Jade 7 vuotta!

Meirän Lale pieni Lallerström täytti tänään seitsemän vuotta! Sankari vietti juhlapäivää lenkkeillen, kakkua maistellen ja luuta järsien. Kakkua lukuunottamatta ihan normipäivä siis :)

Remppahommia

Tehtiin Jannen kanssa ihan koko viikonloppu töitä meidän yläkerran toisen makkarin parissa. Lauantaina saatiin tapetointi valmiiksi klo 22, vaikka väkerrettiin sitä koko päivä! Laitettiin seinään ensimmäistä kertaa elämässämme liisteröitävää tapettia, joka piti vielä kaiken lisäksi vuorokohdistaa. Siinä riittikin Herra Insinöörille ja Rouva Ekonomille mitattavaa ja pähkäiltävää ihan koko päiväksi - kirjaimellisesti. Lienee tarpeetonta edes mainita, että ensimmäiset mittaukset ja järkeilyt eivät todellakaan tuottaneet toivotunlaista tulosta, vaan kuviot lähtivät vilistämään ihan psykedeelisessä järjestyksessä. Tämä huone onkin ainoa koko talossa mistä ei löytynyt alkuperäistä puulattiaa :( Jouduimme siis myös lattianlaittohommiin, mutta siitä selvittiin huomattavasti vähemmin hikipisaroin kuin tapetoinnista. Saatiin siis vihdoin kolme vuotta sitten ostetut lattiavärkit paikoilleen - parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Meidän remonttiapuna pyöri tietysti koko ajan yksi parinkymmenen kilon karvakasa, joka löhösi asiaan kuuluvasti aina juuri siinä missä ei olisi tarvinnut löhötä. Vaihtoehtoisesti se tuli "halaamaan" joka ikinen kerta, kun kyykistyimme lattialle, eli usein! Tee siinä nyt sitten töitä, kun toinen on ihan nääntymässä hellyyden puutteeseeen. Herra Apumies oli onneksi kuitenkin hyvin leppoisalla tuulella eikä yhtään villi, koska se oli raasu mahataudissa. Pientä haittaa tuo mahatauti aiheutti siinä muodossa, että Janne ja minä saimme säännöllisin väliajoin yökkiä hengitysilman syrjäyttäneille, ei-niin-raikkaan-tuoksuisille pöllähdyksille, joita leijui ilmaan Rassosen suunnalta.

Ai missä Jade ja Piippu olivat? No nukkumassa tietysti. Meidän Rouvia ei voisi vähempää kiinnostaa mitä me Jannen kanssa puuhaillaan, niin kauan kuin ne tietävät, että koko lauma on koossa ja jossain päin taloa. Jade siis kuorsasi koko viikonlopun hyvin tyytyväisenä olohuoneen, ja Piippu yläkerran sohvalla.

"Ahhh, kuinka ihanaa tämä nukkuminen on." Huom, tassukin vielä silmien peittona :) 

Treenikuulumisia

Käväsin tuossa männä viikolla Vaasassa työreissussa yön yli ja meidän kaksi viksua olivat taas vähän pistäneet tuulemaan. Jannen seura ei nimittäin taas ollut kelvannut ollenkaan, vaan mua odotettiin kotiin ihan urakalla – myös läpi yön. Parrat eivät olleet tulleet edes makkariin nukkumaan vaan ne olivat päivystäneet alakerrassa ja kaiken kukkuraksi haukkuneet jokaiselle ulkoa kuuluneelle rasahdukselle. Lopulta joskus aamuneljän aikaan Jannen oli ollut pakko päästää Rassi ulos, kun oli vaikuttanut siltä, että sillä on joku ihan oikea hätä. No, herra oli sitten painellut vain syömään ruohoa (ehkä sillä olikin vähän paha olo) ja sen jälkeen se riemu vasta repesikin, kun Janne ei saanut arvon Herra Koiraa enää takaisin sisälle. Janne oli tietysti hirveän iloinen, kun hän sai metsästää piskiä t-paidassa ja kalsareissa pitkin pihaa keskellä yötä. Kiristys, lahjonta ja uhkaus eivät aiheuttaneet mitään muutosta Rassin käytöksessä, se oli vain kuulemma tehnyt leikkiasentoja ja lähestyttäessä juossut karkuun. Voi päivää. Lopulta Janne oli keksinyt kysyä Rassilta, että missä minä olen ja silloin se oli innostunut ja lähtenyt juoksemaan ihan Jannen ohi ja Janne oli saanut tarrattua karvoista kiinni :D Kyllä osaavat olla kiittämättömiä otuksia! Janne on kuitenkin koko pitkän talven vienyt niitä paljon lenkille, antanut ruokaa, paininut pitkin pituuttaan lattialla, tullut apumieheksi treeneihin ja niin edelleen…ja tässä taas palkka...

Rassin tokotreenit ovat lähteneet menemään tosi kivasti. Saatiin Pirkko Bellaoulta toissaviikolla palautetta: ”Teillä on hyvät mahdollisuudet kehittyä. Sä kuuntelet näitä opetuksia ja ymmärrät näitä juttuja. Nyt teidän pitää vain treenata”. En tiennyt, että itkeäkö vai ollako tosi iloinen. Päädyin olemaan tosi iloinen, koska oletettavasti tuon kommentin saa vain, jos on jotain toivoa! :) Viime viikon lauantaina käytiin Jenni Ojalan koulutuksessa ja helteestä huolimatta Rassi teki tosi hyvin hommia. Jennin ensikommentti oli, kun hän näki, että tulen treenaamaan snautserin kanssa: ”Aa, snautseri. Ne onkin hauskoja otuksia”. Argh. Aina toi ”hauskoja”, joo varmaan hauskoja yleisölle, mutta kuinka hauskoja ne ovat ohjaajalle, niin se onkin sitten eri asia… ;) Otin seuraamista mistä sain käskyksi lähteä imuttamaan ja ihan nojauttamaan Rassia omaan jalkaan, koska se on liian väljä. Back to basics. Sitten tein kehääntulotarkastusta ja luoksepäästävyyttä, kun paikalla oli reilut sopivasti about kymmenen avustajaa. Niissä ei ollut mitään ongelmia. Jesh! Jenni vain nauroi, että ”No, onpa teillä tosiaan vakava ongelma!” Että kaikki hyvin silläkin rintamalla. Tämän viikon maanantain tokotreeneissa Rassi oli suorastaan liekeissä! Ehkä se oli niin innoissaan, kun sää muuttui helteestä sateiseksi ja lämpöäkin oli huimat 11 astetta. Siellä sateen keskellä se puupää rontti sitten pisti parastaan ja tämän viikon kommentti Pirkolta oli ”Te voitte edetä nyt tosi nopeastikin. Koira on rentoutunut ja motivoitunut.” Ja niinhän se olikin. Laitoin Rassin vielä tahallaan paikkamakuussa ison mustan urosbouvierin viereen ja silti Rampolainen näytti ihan levolliselle. Mahtavata!!! Noh, ensi kerralla tilanne voi tietty olla taas toinen ja kaikki muu kuin työnteko voi olla kiinnostavaa…

Viime viikon sunnuntaina käytiin Ojangossa Heinin ja Hupin kanssa vähän aksailemassa. Heini juoksi pieniä radanpätkiä kolmen koiran kanssa ja minä toimin henkisenä tukena. Rassi ja Jade menivät Heinin matkassa ihan mukisematta. Rassonen sai taas yhden vesiryöpyn päällensä yrittäessään lähteä moikkaamaan Hupia ilman lupaa. Yksi kerta riitti taas ja sen jälkeen Rassi käyttäytyi tosi hienosti Hupin läheisyydessä. Ilma oli helteinen, joten ei tehty kuin lyhyet treenit ja sen jälkeen vietiin vielä koirat juoksemaan lähimetsään. Kotiin viemisinä oli yksi tyytyväinen pieni nausteri, joka näytti nauttivan aksailusta ja yksi tyytyväinen vähän isompi nausteri, joka näytti nauttivan aksailusta, Hupin kanssa metsässä riehumisesta sekä erityisesti siitä mutaojasta, jossa Hupin kanssa oli mukava viilentyä lenkin päätteeksi. Kaupanpäälle saimme autoon ihanan mädäntyneen hajun, joka ei lähtenyt edes suihkussa pois. Ah.

Sunnuntai-iltana lähdettiin vielä hakumetsään Histaan. Rassille tehtiin valmiit neljä ukkoa, joista kolme oli umpipiilossa. Palle Pallukka meni tositosi hyvin ja umpipiilot eivät aiheuttaneet mitään ongelmaa, vaikkei se ollut sellaisia ikinä ennen nähnytkään. Kehuja ropisi rohkeudesta ja alustavarmuudesta, Ramponen oli kuulemma meinannut ihan pokkana tulla alas piiloon ihan pystysuoraa kallionseinää pitkin. Jade oli mulla mukana ja se ei sitten ihan hirveästi ilahtunut, kun Rassi lähti hommiin ja Pikkurouvan piti jäädä yksin autoon odottamaan. Jadesta on tullut ihan treenihullu ja se ei kestä ollenkaan, jos Rassi pääsee tekemään jotain ja se ei. Niinpä se Pikkipiru oli sitten Rassin suorituksen aikana murtautunut pois takakontista ja kirjaimellisesti raadellut takapenkin ja apukuskin puoleisen penkin ihan kauheille naarmuille. Mä en oikein tiedä mitä materiaalia meidän auton penkit ovat, mutta tosi kivat jäljet niihin oli jäänyt…ja Janne tykkää. Treenien päätteeksi otin Rassilla pari luoksepäästävyyttä, ingen problem, ja sitten päästin Jaden ulos autosta. Jaduli juoksi meidän ihmisten juoruillessa semmoiset about kymmenen minuuttia ihan tauotta edestakaisin, kun oli niiiiiiin kivaa päästä pois autosta. Anniina kommentoikin Jadun touhuja hetken katseltuaan, että ”Onpas se eläväinen” :) Eläväisyys ei loppunut metsälenkilläkään – Jadesta näkyi välillä vain hännänpää, välillä ei senkään vertaa, kun se paahtoi menemään varvikossa. Vasta loppumatkasta se tuli mun viereen sen näköisenä, että ”Huh huh, kun on kuuma. Mennäänkö kotiin?” Jenni Ojalaa lainatakseni "Hassu otus" :)

Kuvituksena muutama kuva  yhdeltä tämän viikon iltalenkiltä.