Pääsiäinen mökillä

Hurautettiin pääsiäiseksi susirajalle mökkeilemään. Tällä kertaa Piippukin pääsi (tai joutui?!) mukaan, kun saatiin sille Kirsiltä vähän "matkaevästä" mielen rauhoittamiseksi. Pipe kiskaisi ennen lähtöä pikkupöhnät rauhoittavasta lääkkeestä ja sen matka sujuikin aiempaan verrattuna ihan superhyvin. Kuljestusboxin siivouskertoja kertyi tasan nolla, halleluja. Uskaltaisin väittää, että Piippu oli ihan tyytyväinen, että sekin otettiin mukaan. Ainakin perjantaina se chillaili ja haukotteli sen verran mehevästi, että eipä sitä näyttänyt enää matkastressi painavan.

Rassonenkin malttoi taas nukkua jopa seitsemään aamuisin, eikä enää mökkihöperyydessään herättynyt meitä viiden-kuuden välillä, kuten hurjassa nuoruudessaan :) Tuttuun tapaan se kipusi aamuisin ruokapöydälle katselemaan ikkunasta ulos, kun kukaan ei innostunut touhuamaan sen kanssa ihan vielä aamutuimaan. Näistä ruokapöytävierailuista ja muuten paljastavat nenänjäljet ikkunaan....jotka tietenkin unohdin putsata pois, sorry äiti :)

Jade on virallisesti sairauslomalla kohtutulehduksen vuoksi, mutta sitä se ei tuntunut itse tietävän. Lallero oli ihan maalaisilman villitsemä ja vanhat kunnon pengerrys- ja jääjuoksut lähtivät taas käyntiin - Rassin suuren suureksi riemuksi! Tässä muutamia tyylinäytteitä jäältä.

Lauantaina käväisimme Savonlinnassa tankkaamassa ruokavarastoja ja muutamalla kätköllä. Ajettiin auto jonnekin keskelle ei mitään ja lähdettiin siitä sitten jalkaisin (karhuja peläten, iik) metsään kohti muutamaa kätköä. Vielä hiekkatiellä ollessamme sattuikin sitten niin mukavasti, että jostain talon pihasta ryntäsi täyttä vahtihaukkua haukkuen joku mastiffin näköinen, ihan liian pelottavasti käyttäytyvä koira meitä kohti. Matkaa oli sen verran, että ehdin ensin vikistä ja vaikeroida Jannelle, että nyt muuten pelottaa, i-han si-ka-na. Sieltä se koira vaan porhalsi täyttä vauhtia meitä kohden meidän takana, joten ei auttanut muu kuin alkaa pitää (taas kerran) sellaista meteliä, jolla pikkumastiffit karkoitetaan. Huusin niin lujaa kuin kurkusta lähtee "Ei, pois, häivy!!!" muutamaan kertaan ja pysähtyihän se pjorkeles jonnekin about kymmenen metrin päähän meistä. Olin taas kerran valmis puolustamaan koiriani henkeen ja vereen, mutta tällä kertaa jätin kuitenkin kirosanat karjumatta. Viimeksi nimittäin, kun meitä kohden lähti tulemaan saksanpaimenkoirauros irrallaan päästelin parit "Et tule tänne-perkeleet", niin koiran omistaja ystävällisesti tuli sitten huutaman mulle, että koiran aikana ei puhuta noin eikä käytetä tommoista kieltä. Siis oikeasti, voiko tollaisia ihmisiä olla?!?!??!?! No joo, mutta mun älämölö ja tappoasenne saivat onneksi sen irtokoiran taas (!!) pysähtymään ja me päästiin tilanteesta karkuun ehjin nahoin, tosin sydän isosti pamppaillen.

Täytyy myöntää, että metsikössäkin täytyi vielä aika moneen kertaan katsoa taakseen, ettei se koira vaan seuraa meitä, mutta ei sitä onneksi näkynyt. Janne lähti suorittamaan päivän urotyötä kipuamalla ison ison jyrkänteen laelle kätköpurkin perässä. Minä ja Parrat jäimme hengailemaan alas ja kuljeskelimme siinä aikamme kuluksi vähän edestakaisin. Tullessamme sitten takaisin Jannen lähtöpisteeseen, Rassonen vissiin yhtäkkiä tajusi, että yksi on joukosta poissa ja se lähti hyvin päätäväisesti jäljestämään Jannen jälkiä kohti jyrkänteen huippua. En viitsinyt huutaa sitä poiskaan, kun se näytti tekevän niin hienosti nenähommia.Vasta, kun Rassi katosi näkyvistä, tajusin, että apua kääk, mitenköhän lujaa se tulee sieltä alas ja eihän se vaan tipu sieltä jyrkänteeltä alas! Yritin soittaa Jannelle, että Rassi on tulossa, mutta eihän siellä sen ison kallion varjossa mitään kenttää ollut. Sydän syrjällään sitten jäin katselemaan, että mistäköhän se koiruus tippuu pää edellä maahan. Yhtäkkiä jostain kaukaa ylhäältä alkoi kuulua puhetta ja meidän miehet ilmestyivät kallion reunalle. Rassikin jopa osasi tulla ihan nätisti alas loukkaamatta itseään, vaikka se tietenkin tuli myös alas niin lujaa kuin kintuista lähti.

Bongaa kuvasta jo lähes maan tasalle päässyt snautseri.

Rassilta ylös-ja alasmenoon kului ehkä kaksi minuttia, Janne vietti saman homman parissa lähemmäs puolituntia. Neliveto rules :) Janne oli muuten säikähtänyt aikalailla, kun Rassonen oli yhtäkkiä ilmestynyt kurkkimaan kalliolta ja vielä tiputtanut vähän lunta Jannen niskaan, Jannen yläpuolella seistessään. Siinä oli jo pahimmat karhupainajaiset ehtineet käydä mielessä...:)

Autolle palatessa minä jäin koirien kanssa odottamaan turvallisen välimatkan päähän talosta, josta se irtokoira höyrysi tielle ja Janne laitettiin kävelemään suden suuhun. Varustin rakkaan mieheni koirien remmillä, jolla käskin huitoa niin lujaa kuin hauiksesta lähtee, jos se peto vielä ilmestyy jostain iholle. Janne selvisi kuitenkin autonhausta ilman välikohtauksia ja kurvasi hakemaan nausterit ja helpottuneen emännän kyytiin. Paluumatka Savonlinnan keskustaan saattoi alkaa.

Evästaukoa vietettiin keskustan kupeessa, ihanan kevätauringon paisteessa.

Launtai-iltana lähdettiin vielä pienelle iltakävelylle lähimaastoon ja Rassonen teki lenkin aikana päivän toisen nenäsuoritteen. Se lähti yhtäkkiä nenänsä perässä sen verran määrätietoisesti, että mikään käsky ei tehonnut, vaan piski katosi koivikkoon. Näin heti, että se ei lähtenyt minkään eläimen jälkien perässä, vaan nyt oli ihan joku muu kyseessä. Olin ihan varma, että aarre tulee olemaan sitä itseään ja ehdin jo miettiä, että millä saisin Jannen lahjottua pesemään Rassin ;) Nähtiin puiden lomasta, että kohde löytyi, karjaisin koiran luokse ja se nappasi jotain suuhunsa ja lähti tulemaan kiltisti meidän muiden luo. Ja kappas vaan, tämmöinen sieltä löytyi.

Luu.

Rassi hölömöläinen luovutti luunsa mulle ihan mukisematta, mutta voi sitä surua ja murhetta, kun luuta ei enää saanutkaan takaisin. Miten ihmeessä tuommoisen luun voi haistaa reilun sadan metrin päästä?! Mun on niin vaikea ymmärtää miten ylivertainen nenä noilla koiruuksilla oikein on.

Sunnuntaina käytiin vielä vähän jäällä kävelemässä, kun aurinko paistoi niiiiin kauniisti.

Jään kuningatar Lale.

Ja hirrrrrrmuinen Rassi.

Sen jälkeen vuorossa oli Pipen huumaus ja matka kohti kotia saattoi alkaa. Tällä kertaa annoimme Piipulle vähän menomatkaa isomman annoksen droppia ja vaikutus oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Pipestä tuli ihan hullunrohkea ja uskomattoman aktiivinen. Aloin jo epäillä, että oliko meillä rauhoittavan sijaan piristävää ainetta käytössä :) Matka kuitenkin sujui jälleen hyvin ja päästiin turvallisesti takaisin kotiin.