Maalarin apupoika

Meillä on remppailu jatkunut viimeistelymaalausten merkeissä. Maalia ovat saaneet pintaan patterit ja muut pienemmät kohteet…kuten erään koiranpennun nenä. Maalipurkit saavat olla rauhassa, mutta miten sitä telaa nyt voisikaan vastustaa. Nenä sai telan metsästyksessä uuden pinnan, mutta onneksi nuo maalit ovat vesiliukoisia ja ei tarvinnut lähteä ostamaan "kulumaa". Eräs pikkupoika nimittäin kysyi kyynel silmässä äidiltään, että miten paitaan tulleen tahran saa pois. Äidin vastatessa, että "Kulumalla", poika sanoi itkuisella äänellä, että "No ostetaan sitten kaupasta sitä kulumaa."

Rassi on toipunut hyvin mökillä saadusta raitisilmamyrkytyksestä ja on palautunut käytökseltään pikkuhiljaa vähän normaalimmalle tasolle. Ihan kaikesta ei ole tarvinnut vääntää kättäkään, joten ihan mukavasti on mennyt. Ulkoillessa muiden koirien ohituksetkin sujuvat hienosti. Olen tosin tullut siihen tulokseen, että kaikkien flexi-taluttimen ostajien pitäisi käydä jonkinlainen ajokurssi ennen siirtymistä liikenteeseen. Vai miten se on niin vaikee painaa sitä stop-nappia?! Ihan kohdalla se vielä pysyy pohjassa, mutta miten kummassa se heti ohituksen jälkeen mystisesti vapautuu siten, että hetken päästä vieras koira on persauksissa kiinni?? Samahan se olisi, kun joku äiti yrittäisi kauppareissulla opettaa pikku-Petterille, että ”Ei, sieltä karkkihyllystä ei saa ottaa karkkeja omin luvin, mennäänpä kassalle” ja toinen äiti kurvaisi paikalle ja yllyttäisi pikku-Liisaa repimään karkit hyllystä ja näyttämään samalla Petterillekin kuinka kivaa se on ”Joo, ota vaan ja vie vähän tuolle Petterillekin, kun sen äiti on noin kauhea, että ei anna lapselleen ollenkaan karkkia”.

Kulunut viikko oli vähän tapahtumaköyhä, mutta Rassin mielestä mukavinta oli varmasti taas lauantain peuhaamiset pentukoulun jälkeen. Ilmeisesti pikkujoulukausi verotti osallistujia, koska pentuja oli vain kaksi Rassin lisäksi. Paikalla olivat Sylvia 11 kuukautta ja Hupi 7 kuukautta. Hupi on (Rassin mielestä) Rassin tyttöystävä ja Sylvia ei nyt niin kiinnosta, koska Hupi on paljon helpompi alistaa Rassosen päiväunien toteuttajaksi. Koirapuistoon tuli myös vuoren kokoinen saksanpaimenkoira ja meidän omistajien silmissä se oli todella pelottava otus. Rassi ja Hupi eivät nähneet asiaa samalla lailla, vaan kuolemaa uhmaten (minun ja Hupin ”äidin” tulkinta) ne aloittivat järjettömän näköisen takaa-ajoleikin, joka keskittyi saksanpaimenkoiran ympärille, vaikka koko muu puisto ihan huusi tyhjyyttään. Kaksi snakusterinpentua syöksähteli edestä ja takaa ja suurinpiirtein mahan alta ja jättiläiskoira katseli touhua kummissaan. Pelkäsin koko ajan, että urpoilijat pasauttavat suoraan kylkeen ja iso herra hermostuu ja haukkaa urpoilta päät irti. Näin ei onneksi käynyt, vaan saimme pentumme ehjinä ja väsyneinä kotiin.