Tässä kävi nyt pienoinen kämmi, kun Rassin vanheneminen meinasti unohtua ihan kokonaan. Eilen siis Pikkuherralle tuli jo 11 kuukautta ikää täyteen! Kuvastakin tuli näköjään vähän takakeno, mutta elämä on. Tässä on nyt hyvä mahdollisuus tehdä pieni yhteenveto siitä mitä Rassonenpassonen on oppinut tämän 11 kuukautisen elämäntaipaleensa aikana.
"Jesh! Tyhmät kuvaukset on ohi, jeeee!"
Ensinnäkin, Rassi on oppinut olemaan purematta. Aiemmin sen hammaskaluston lähelle ei paljon kannattanut tunkea esimerkiksi omaa naamaansa, kun koiruus olisi ihan varmasti innoissaan haukannut nenänpäästä palasen pois. Nykyään Rassin kanssa voi jo ihan vapautuneesti nenutella ilman, että tarvitsee pelätä piraijakoiran iskua. Myös iltapurukohtaukset ovat enää vain haalea muisto. Herranjestas, kun se pieni pentunen purikin! Ja siihen ei auttanut mikään muu kuin se, että koko koira lähti ulko-ovesta pihalle. Kaikenlaiset kieltämiset ja nitistyksethän olivat Rassin mielestä vain ihan tajuttoman kivaa leikkiä ja saivat sen taistelemaan ihan onnensa kukkuloilla. Jäähyt olivat arvossa arvaamattomassa.
Muutamia kuukausia sitten Rassilla oli vielä hassu tapa, kun se tuli aamuisin sängyn laidalle toivottelemaan hyvät huomenet. Ilmeisesti sen olisi tehnyt ihan hirveästi mieli purra, kun se haukotteli aina niin isosti kuin vaan mahdollista ja suun mennessä kiinni, se kita jotenkin mystisesti aina meni sillä lailla, että mun käsivarsi oli siellä suussa. Ihan muka vahingossa sen mojovan haukotuksen seurauksena aina jäi koko käsivarsi suun sisään. Hmm. Ei se kuitenkaan sentään uskaltanut alkaa jäytää sitä kättä vaan päästi aina saman tien käden pois suusta. Hassu koiranen.
Aamuisin Rassi on hellyttävän ihana pieni nallekarhu. Aamulenkin ja ruuan jälkeen siitä kuoriutuu laiskanlötkö nausteri, joka selkeästi vain odottelee, että minä ja Janne lähdetään, että pääsee rauhassa nukkumaan. Yksinjääminen ei ilmeisestikään ole mikään ongelma, koska vetelä löllykkä lompsii aina omaan huoneeseensa ilman mitään käskyä siinä vaiheessa, kun viimeisenä kotoa lähtevä vetää ulkovaatteita niskaan. Rassi vain rojahtaa omalle peitolleen sen näköisenä, että heippa, nähdään iltapäivällä. Yksinolo siis on opittu hienosti.
Rassi osaa myös istua. Rassi osaa seistä. Ainakin lähes aina. Rassi osaa pysähtyä. Ainakin, jos ei ole juuri muuta tekemistä. Rassi osaa tulla luokse. Rassi osaa etsiä nameja. Rassi osaa ohittaa muut koirat hienosti...ellei vastaantulija ole ihan poikkeuksellisen hemaiseva neitokoira. Ja Rassi osaa seurata. Seuraaminen tottisharkoissa menee vähän sinne päin, kun Iinestä pitää kytätä, mutta kotona se menee ihan superhienosti! Ollaan tehty sitä niin varovasti ja pienen pienissä pätkissä, että ne pienet pätkät mitä ollaan otettu menee ihan ältsin upeasti. Rassi pitää kontaktin aivan kertakaikkisen hyvin. Pidän välillä makupalaa suussa ja sinkoan sen sieltä koiralle ja muutaman kerran on käynyt niin, että Rassonen on ponkaissut ihan naamaan kiinni namin himoissaan. Luultavasti tulen vielä joskus kotiin huuli halki, kun PikkuKoiranen on hypännyt ottamaan naminsa vähän etuajassa...
"Ihanaa, leikitään!"
Rassi on myös vihdoin alkanut ymmärtää, koska emännältä on ihan oikeasti kaatumassa kuppi nurin ja kannattaa lopettaa. Silloin, se lompsii jonnekin makoilemaan sen näköisenä, että no anteeks, emmä nyt tiennyt, että sä otat tän noin vakavasti. Tämä on ehkä näistä kaikista opituista taidoista paras. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti