Jaden tulon myötä Rassosella ei ole enää aamuisin minkään maailman kiirettä nousta ylös, joten meidän karvavekkarin herätykseen ei voi enää luottaa. Nyt, kun Rassoulla on oma "lelu" kotona, niin sen ei tarvitse herätä aamulla ja sännätä ulos tutkimaan, että millaisia neitoja siellä on yön aikana liikkunut. Niinpä nukuttiin torstaiaamuna melkein puoli yhteentoista koko kööri. Oli aikamoinen järkytys herätä siihen aikaan! Ei muuta kuin koirat lenkille, kimpsut ja kampsut kasaan ja auton nokka kohti Vimpeliä. Myöhäisestä lähdöstä johtuen, olimme perillä vasta illansuussa. Lähdin sitten näyttämään koirille Vimpelin nähtävyyksiä ja me kävimme pyörähtämässä muun muassa legendaarisella Saarikentällä, kirkolla ja joen jäällä. Jadekin paineli jäällä sellaista kyytiä, että näytti kuin se olisi ollut vähintään pari viikkoa takakontin vankina. Piskit oli ihan kreiseinä, mikä lie maalaishulluus taas iski heti. Mun kaupunkilaiskoirat myös tölläsivät kaikkia ohi ajavia autoja ihan ihmeissään. En ymmärrä mikä niissä autoissa oli niin kummallista, mutta Rassonen ainakin tuntui olettavan, että joka ikinen auto oli tulossa juurikin hänen arvonsa luokse.
Onnistuimme myös rikkomaan maaseudun rauhaa, kun meitä vastaan tuli metsäpolulla joku rähisevä musta karvapallo. Ehdin justiin saada koirat kiinni ja siinä oli vähän tilanne päällä, joten kohtaamisesta tulikin normaalia suurempi spektaakkeli. Vasta, kun karjaisin, että ”NYT RIITTÄÄ!” niin kovaa, että suurin piirtein lumet tippuivat puista, vastaan tulleen koiran taluttaja tajusi lähteä raahaamaan moppeaan vähän sivummalle. Omat koiratkin hiljeni saman tien ja jatkoivat matkaa ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Jade pieni pirulainen on nimittäin opettanut pojalleen, että vastaantulijoille pitää huutaa ja meuhkata. Ekoilla yhteislenkeillä Rassi toljotti vastaantulijoita normaalisti innokkaan kiinnostuneena ja Jade räyhäsi vieressä, ”RÄYH, RÄYH, tänne ette tule RÄYH!” Sitten Rassikin alkoi yhtyä kuoroon ja oli sen oloinen, et ”Moi, leikitäänkö?? Eiku. Siis RÄYH, mää oon vahvempi ku sää, RÄYH!” Nykyään tilanne meneekin sitten sillä lailla, että kumpikin huutaa täyttä kurkkua ja tempoo ja repii remmejä ihan vimmoissaan. Great. No, tämä ongelma on työn alla ja Jade on onneksi niin ahne, että ohitukset sujuvat täyden hiljaisuuden vallitessa, kunhan parivaljakon naaman eteen vaan työntää ruokaa hyvissä ajoin. Jade unohtaa ympäröivän maailman ihan täysin ja Rassin täytyy tietenkin kyylätä tarjolla olevaa ruokaa, ettei äitee vaan saa jotain mitä se ei itse saa. Onni on ahneet ja kateelliset koirat.
Jade sai kutsun jäädä pysyvästikin Vimpeliin, mutta otettiin se kuitenkin mukaamme, kun perjantai-iltana ajelimme Kuortaneelle. Vierailu alkoi todella upeissa merkeissä, kun mun molemmat viksut partanaamat pissasivat sisälle. Siis anteeksi mitä?! Sitten, kun Aada alkoi heti Rassin nähdessään tehdä naaman nyrpistysilmeitä ja suojella naamaansa käsillään, olinkin ihan valmis pakkaamaan typerät rakit autoon ja ajamaan kotiin. Aada-parka muisti heti Rassin lempiharrastuksen eli naaman litimäräksi lipomisen. Voi huokaus. Tunsin kyllä oloni erittäin tervetulleeksi, kun putsasin pissoja ja Aada oli taustalla ihan kauhuissaan, että mistä se märkä parta taas hyökkää. Pikku-chihujen kodin valtausoperaatio merkkaamalla onneksi loppui siihen ensimmäiseen kertaan ja Aadakin oli lauantaiaamuna ihan normaali eikä enää pelännyt partoja. Huh.
Rassi sivisti itseään osallistumalla ihan vapaaehtoisesti lukuhetkeen. Pikkasen meinasi naurattaa, kun se tuli niin tosissaan istumaan mun viereen.
Launtaina vedeltiin reipas lenkki Kuortanejärven jäällä. Oliko ehkä vähän mahtavaa kävellä parikymmentä metriä leveällä auratulla kaistaleella, jossa ei tullut ketään vastaan, ahhh. Partanaamat painivat lähes koko matkan enemmän tai vähemmän pöpeinä. Välillä Jadella meinaa kyllä palaa hihat tuon poikansa kanssa, kun Rassihan ei tunnetusti osaa lopettaa mitä ikinä se aloittaakaan. Niinpä se kuvittelee, että leikit jatkuvat ikuisesti.
"Käymme yhdessä ain, käymme aina vastakkain."
"Äiti, kato vaikka. Kyllä mää pesin hampaat aamulla."
"Emminä nää noin kaukaa. Minäpä katon vähän lähempää."
Sunnuntaina sitten ajeltiin takaisin kotiin puukuorman kanssa vesisateen liukastamilla teillä. Kun päästiin kotiin käväisin sisällä ja jätin koirat hetkeksi tuulikaappiin odottamaan lenkille lähtöä. Lähdin sitten hakemaan autosta koirien remmejä ja koirat olivat edelleen siellä tuulikaapissa...missä ne viettivätkin seuraavat 1,5 tuntia. Mä nimittäin jätin avaimet sisälle ja meidän vara-avaimet olivat jääneet Piipun hoitajalle. Voin tunnustaa, että multa pääsi useampi ruma sana, kun tajuttiin, ettei päästä sisälle. Auton avaimetkin oli tietty sisällä, joten ei auttanu muu kuin, että Janne lähti bussilla hakemaan niitä pahuksen vara-avaimia. Mä sitten latasin sillä aikaa koko halkokuorman ihan raivopäisenä katokseen. Eipä olisi puut varmaan vieläkään purettuna ilman tätä pikkuepisodia :)
Yksi pienimuotoinen mysteeri matkan varrelta on vielä selvittämättä. Saimme Vimpelistä mukaamme Jannen äidin tekemää suussasulavaa marjapiirakkaa ja, kun olimme aikeissa laittaa piirakan Kuortaneella jääkaappiin sitä ei löytynyt mistään. Jos siis joku näkee yksinäisen marjapiirakan seikkailevan eksyneen näköisenä jossain Kuortaneen ja Vimpelin välillä, pliis ottakaa yhteyttä!! Lupaan tarjota (pienen) palan maistiaisiksi löytöpalkkiona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti