Edistystä...?

Meidän perheen läheisyydessä ihan selkeästi leijuu joku musta aukko mikä imee tavaraa sisäänsä kiihtyvällä tahdilla. Marjapiirakkakin on edelleen kateissa :) Ja Rassin papereita ei löytynyt mistään, kun lähdin viemään sitä kuvattavaksi vuoden alussa. Aloin tietysti etsiä niitä hyvissä ajoin, ainakin noin kolme minuuttia ennen lähtöä, ja paniikki kiihtyi sitä kovemmaksi mitä enemmän kello oli. Lopulta mun oli pakko lähteä tyhjin käsin. Onneksi mulle sanottiin, että homma on kunnossa, jos ja kun sirun tiedot vastaavat sitä mitä itse koirasta kerron. No, ei muuta kuin sirun etsintään…ja sitähän ei löytynyt millään. Mä jo ehdin ajatella, että mulle on annettu joku roskiksesta löytynyt hylätty pentu, jota kukaan ei ole halunnut eikä sitä ole sirutettu. Se olisikin selittänyt paljon. Rassi nimittäin ei tunnu olevan ihan samasta puusta veistetty kuin äitinsä. Vitsi, vitsi. ;) Löytyi se siru sitten viimein ja koirakin oli oikea.

Papereiden etsintä jatkui useita päiviä ja johti siihen, että totesimme myös yhden repun kadonneen. Paperit nimittäin eivät olleet koirarepussa eivätkä hevosrepussa, niin sitten niiden täytyi olla meidän reppurepussa, jota ei löytynyt mistään. Rassin paperit löytyivät myöhemmin kirjahyllystä (kuka ne sinne on laittanut?!?!) ja reppukin useamman viikon piilottelun jälkeen kaapista mihin olin katsonut ainakin kymmenen kertaa. Seuraavaksi kadoksiin meni desinfiointiaine, jota olisin tarvinnut Rassin päähanahan lepatuksen putsaukseen. Pään vekki oli ällön näköinen ja, kun painelin sitä kiinni, totesin, että ehkä sitä pitäisi ainakin vähän putsata. Desinfiointiaine ei ollut ”siellä missä sen pitäisi olla” eikä edes ”siellä missä sen pitäisi olla, jos se ei ole siellä missä sen pitäisi olla”. Oletettavasti se vekki olisi tarvinnut useammankin tikin, mutta eikös kaikilla pojilla pidä olla ihan katu-uskottavuudenkin takia vähän arpia päässä. Mun mielestä arpi sopii hyvin Rassin imagoon.

Rassi on tehnyt kaksoistottelevaisuusennätyksen olemalla juoksematta meidän luokse lähes karanneiden koirien luokse. Ensimmäinen tapaus oli vielä suomen lapinkoira, joka näytti pimeässä Pikulle ja olin ihan varma, että Rassi ei tule uskomaan, kun huusin sen luokse. Lappari pinkoi meitä kohti myöskin sen näköisenä, että sitä ei pysäytä villit hevosetkaan. Niin siinä vain silti kävi, että me molemmat saimme koiramme kiinni ennen kohtaamista. Toinen tapaus oli keeshond, joka omistajan kirkumisesta päätellen oli nimeltään Pekko. Myös Pekko kiisi meitä kohden ihan huimaa vauhtia, mutta niin vain minun (aiemmin???) tottelematon koirani uskoi käskyäni ja tuli luokse vaikka edessä olisi ollut ihan mahtava uusi leikkikaveri. I-han mie-le-tön-tä! En nyt kuitenkaan anna keltaisen nesteen nousta päänuppiin vaan suhtaudun tähän hyvin nöyrästi, mutta kyllähän nämä kaksi tottelevaisuusnäytettä antoivat jonkinlaista uskoa tulevaisuuteen :) Ehkä se vielä jonain päivänä tottelee jotain. Ehkä. Näissä kummassakin tilanteessa oli hauska huomata, että mä en uhrannut edes ajatuksen puolikasta Jaden sijainnille, kun pystyin luottamaan siihen kuin peruskallioon ja siinähän se seisoikin mun jalan vieressä, kun muistin taas sen olemassaolon. Voi pyhä jysäys, että se on kiltti koira.

Ollaan parkkistokoiltu useampanakin iltana ja lauantai-iltana vuorossa oli myös snakukerhon toko. Mun oli pakko ottaa Rassi halliin odottamaan omaa vuoroaan, kun pelkäsin, että se tuhoaa koko auton kateuksissaan, jos jätän sen sinne. Parkkistokoilussa on nimittäin käynyt selväksi, että Rassia "hieman" risoo, kun teen Jaden kanssa jotain ja Rampoli kertoo sen hyvin kuuluvasti. Hallissakin Rampo oli taas ihan superärsyyntynyt, kun sen piti pönöttää seinässä kiinni ja Jade sai ensin tehdä mun kanssa kaikkea kivaa. Lisä-ärsytystä aiheuttivat pentukurssin koirat, joista osa toljotti Rassoliinia. Niinpä se haukkui mukavasti sillä kaikkein ärtyneimmällä äänellä koko puolituntisen. Mihin se meidän mykkä koira on kadonnut?? Siinä vaiheessa, kun Hupi tuli halliin, Rassi sinkoili narun päässä ihan holtittomana lihanpalana ja mä ajattelin, että en saa sitä enää ollenkaan kuriin. Mutta mitä vielä, meidän hiano Rassonen oli heti iskussa, kun käskin sen perusasentoon. Se teki ehkä parhaat treenit ikinä. Seuraaminen oli innokasta, paikkamakuussa ei mitään ongelmia ja hyppy sekä jäävät olivat suht hyviä. Jade on siis osoittautunut maailman parhaaksi motivointikeinoksi jästipää nausterillemme. Johan alkaa hommat kiinnostaa, kun joutuu ensin katsomaan miten kivaa Jadella on. Muahaha.

Torstain ageissa Rassonen oli myös todella hyvä omaan normaaliin tasoonsa verrattuna. Rassonen sai nimittäin nostaa kierroksia ihan kaikessa rauhassa, kun meillä oli Lulu-snautserin kanssa kisaava Minna Saalanto kertomassa vähän agivinkkejä. On ihanaa saada opastusta snautseri-ihmisiltä, jotka ymmärtävät näiden paukapäiden järjen(?)juoksua. Kun Rassi vihdoin pääsi seinästä irti katsottuaan ensin Minnan oppeja ja sen jälkeen Jaden suorituksia, se oli ihan innosta piukeana ja näytti siltä, että "nyt kuule tehdään hommia prkl." Mikäs siinä, sopii mulle.

Sunnuntaina aurinko ilmestyi ilahduttamaan meitä ja niinpä me suuntasimme Hupin kanssa jäälle navakasta tuulesta huolimatta. Alla oleva kuvasarja kertonee aika paljon tästä kolme koplasta ja yksilöiden välisistä eroista ;)

Jade: "Hmm, kukas tässä on mennyt?
Hupi ja Rassi: "Hähää, mä puren sua jalkaan!" "Joo, pure vaan, mäpä puren sua päähän, lääh lääh ja läl läl lää!"

Jade: "Dum di duu, lal lal laa. Tuonnekkos se onkin mennyt. Täytyypä vähän tutkia."
Hupi ja Rassi: *Läähätystä ja hampaiden kolinaa*

Jade: "Kyllä, tässä se jälki menee. Nuuh nuuh."
Hupi ja Rassi: "Bojojoing, tyrmään sut!" "Ooo, niin kivaaaaaa!"

Että näin.