Pahin takana...?

Musta on alkanut tuntua, että pentuajan pahin osuus saattaisi pikkuhiljaa olla takana. Rassonen on ollut ihan mukava koira kotonakin ja se alkaa uskoa jopa kieltoja ilman, että sille pitää raivostua. Nätisti sanottu ei alkaa riittää. Us-ko-ma-ton-ta. Ja se pureminen. Sehän siis todellakin on lähes poistunut kuvioista. Joinain iltoina Rassi saattaa vielä aloittaa nyhjäysshown sohvalla, jolloin se menee ihmeelliseen, vähän kuin kuperkeikan lähtöasentoon ja alkaa pitää Rassi-yninää. Silloin sen tekisi niiiin mieli jäytää meitä, mutta nykyään sille kelpaa, kun tunkee suuhun luun tai oman lelun. Aiemminhan se suurin piirtein sylkäisi ne ulos.


Mun mielestä olisi vähintään oikeutettua, että koiranpennun omistajat saisivat ainakin kuukauden mittaisen 'äitiysloman', jolloin saisi tehdä töissä vaikka puolta päivää. Meillä oli onneksi kesälomien jälkeen vielä Antti apuna kuukauden verran ja Rassi sai totutella yksinoloon vähän pehmeämmin. Lisäksi myös jonkinlaisen KELA-korvauksen parisuhdeterapiaan voisi liittää pennun kauppakirjaan. Itse ainakin olen syyllistynyt aiheettomaan tiuskimiseen, karjumiseen ja riidanhaastamiseen, kun olen raahautunut pentuni perässä pussit silmien alla. Rassi heräsi nuorempana joka ikinen aamu kello 06:02-06:17 välisenä aikana. Siitä se päivä sitten aina lähti käyntiin, kunnes piski simahti ilta kymmenen tienoilla. Kaikki valveillaoloaika meni vahtimiseen ja perässä juoksemiseen ja Janne, jolle olin luvannut, "Se on mun koira eikä vaikuta sun elämään mitenkään", sai sitten olla jätekaivona, kun ryöpytin kaikki väsymykset raukan niskaan. Enhän mä nyt muistanut kuinka kamalia nuo koiranpennut ovat - aika kultaa muistot ja silleen. Oltiin sitten kumpikin pari kuukautta ihan puhki 24/7 pennun paimennuksen takia ja univelkaakin oli enemmän kuin tarpeeksi.

Rassi on siis oppinut olemaan heräämättä kuudelta. Jee. Nykyään se saattaa viikonloppuna nukkua jopa puoli kahdeksaan. Jee jee. Silloin jo Piippukin alkaa herätellä, jos muutoin ei ala tapahtua liikettä mun tai Jannen suunnalla. Piipun taktiikkana on aina ensi romistella jotain omia tavaroitaan tai teroittaa kynsiään kiipeilypuuhun. Sitten seuraavaksi se tulee kävelemään meidän päälle. Jos vieläkään ei nousta, alkaa meidän tavarat saada kyytiä. Esimerkiksi viime viikolla se heitti Jannen iPodin lipaston päältä lattialle kahdesti. Antti taas luuli kerran hävittäneensä puhelimensa ollessaan Pipen vahtina, mutta löytyihän se lopulta patterin välistä. Piippu oli paiskannut sen sinne, kun herra-hoitajapalvelija ei ollut aamulla tarjoillut aamiaista tarpeeksi rivakasti.

Olen koko ajan hokenut Jannelle tästä koirasta, jonka ei pitänyt vaikuttaa hänen elämäänsä mitenkään (oi, miten naivi olen ollutkaan!), että "Kaikki sanovat, että kyllä se sitten palkitseee, kun ikää tulee lisää". Janne sitten kysyi noin sadannen toiston jälkeen erittäin insinöörimäisesti, että "No, miten se palkitsee? Eihän se voi antaa mitään rahaakaan." Voi reps noita miehiä! =)

Rassin kanssa siis elellään jonkinlaista suvantovaihetta ja odotellaan mitä murrosikä tuo tullessaan. Voi, kun Rassi ei perusolemukseltaan kauheasti muuttuisi, kun se on nyt niin hellyttävän höntti. "Hei älä koskaan ikinä muutu, pysy aina tuollaisena kuin nyt oot", kuten Egotrippi laulaa.