mieleen, että aika helpollahan sitä pääsisi, jos asuisi kerrostalossa....Siellä sai vaan aamulla katsoa ikkunasta, kun Bobcatin valot alkoivat iloisesti vilkkua ja lumet hävisivät kulkuväyliltä suitsait. Eikä paljon tarvinnut repiä ressiä katolla lojuvista lumista. Tai siitä, että mihin lumet menevät sulaessaan.
Ihmisellä täytyy olla jokin ihmeellinen sisäänrakennettu mekanismi, joka saa sen haluamaan vanhoja taloja, jääräpäisiä koiria ja muita vastukkeita. Miksihän juuri minä en kuulu niiden ihmisten ryhmään, jotka haluavat selvitä elämästään mahdollisimman helpolla?! Jos pitää saada koira, niin voisi ottaa jonkun kiltin ja pienen ja ihmistä palvovan eikä tuollaista masokisteille suunnattua jästipäätä. Miten snautseri osaakin olla ihan kamala ja silti kamalan ihana? Se on suuri mysteeri. Nykyään meillä tosin asuu joku ihan eri koira kuin vielä kuukausi sitten. Onkohan meidän otus syvästi masentunut vai kuuluuko sen makoilla tai vaan olla. Siis tekemättä mitään. Tai ainakin tekemättä mitään pahaa. Ihan käsittämätöntä. Veisin Rassin varmaan johonkin nauruterapiaan ellei se olisi niin raivostuttava ihmisten ilmoilla. Käytös oman kodin ulkopuolella todistaa, että kyllä siellä syvällä karvapeitteen alla on vielä se sama jästipää koira... joka ei ole masentunut. Päinvastoin. Parempi diagnoosi olisi elämästä ja sen hajuista ja ihanuudesta huumaantunut.
"Asiahan on niin, että elämä on ihanata. Nih."
Rassin motoriikka on kehittynyt aivan jättiläismäisin harppauksin. Nykyään sen ei enää tarvitse jäädä vaanimaan matalana muita koiria leikkien lomassa, vaan se pärjää juoksukilpailuissa siinä missä muutkin. Olihan se jo aikakin. Se oli kyllä aika hassun näköistä, kun muut koirat vetelivät laajoja kaaria täyttä laukkaa ja meidän nausteri vain vaani kissamaisesti odottaen sopivaa hetkeä jolloin juoksevaan ryhmään olisi lyhin mahdollinen matka ja ne saisi taas kiinni. Pihalla lumitöitä tehdessä kolassa, lapiossa ja harjassa roikkuu aina reilut 20 kiloa snautseria, joka haluaa varmistaa, että kola, lapio ja harja pysyvät kurissa ja herran nuhteessa. Ennen lumenluontivälineiden käyttäjä pystyi nopeilla liikkeillä harhauttamaan nausterin vähän kauemmaksi, mutta nykyään tarvitaan enemmän oveluuttaa tai tiukkoja käskyjä, kun nakusterin liikkeistä on tullut huomattavasti aiempaa ketterämpiä.
Böhööööööö! Ja heti kuvan oton jälkeen koiruli kierähti ympäri lyöden pään täysillä takana näkyvään kaapin kulmaan. Reaktio? No, koiralla ei tullut mitään reaktiota, omistaja ulahteli myötätunnosta.
Olen aina pitänyt omaa häntäänsä jahtaavia koiria hieman vajaina, mutta koska Rassonen tekee sitäkin hommaa, niin täytynee pyörtää puheensa tässäkin asiassa. Ei parane morkata omaa koiraa. En tosin ole ikinä pitänyt Rassia sinä penaalin terävimpänä kynänä, mutta nyt Rassilla on ollut pieniä pilkahduksia siitä, että ne päänmokkulan sisällä olevat kaksi harmaata aivosolua toisinaan löytävät toisensa! Istuin yksi ilta läppäri sylissä sohvalla ja tietenkin siihen viereen parkkeerasi eräs partanaama. Rassonen huomasi hiiren liikkeet läppärin ruudulla ja innostui siitä ihan valtavasti. Sitten, kun lopetin hiiren liikuttelun niin Rassi kurkkasi läppärin näytön taakse, että menikö se liikkuva osanen sinne. Mä en tiedä voiko tuota kurkistamista parhaalla tahdollakaan sanoa älyn merkiksi, mutta ainakin se osoitti, että Sir Rassou ajatteli jotain. Siis _jotain_, mikä onkin 100% parannus aiemmasta. Wau.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti