Haltin vaellus

Keskiviikkona 21. heinäkuuta hyppäsimme Helsingistä Kolariin menevään autojunaan kaikkine kimpsuinemme ja kampsuinemme. Makuuhytissä oli lämpöä +32 ja rapiat, joten kylmä ei luita kolotellut. Konnari totesi junan ilmastoinnin olevan 60-luvun auton tasoa, joten se siitä viilentimestä. Aamulla kuumuus olikin sitten enää vain kaukainen muisto, kun heräsimme Kolarissa. Lämpöä oli +11 astetta ja taivas oli pilvessä. Kolarista ajoimme Kilpisjärvelle, jossa satoi.

Kilpisjärvellä suoritimme viime hetken tankkauksen poronkäristyksen muodossa ja heitimme rinkat selkään ja lähdimme taivaltamaan Luontotalolta kohti Halti-tunturia vesisateessa. Kuinkas muuten. Ensimmäinen etappi oli Kilpisjärvi-Saarijärvi, jolle kertyi matkaa 12 km. Olin ehkä jossain viiden kilometrin taivalluksen jälkeen sitä mieltä, että käännyn takaisin ja kävelen Kilpisjärvelle enkä ikinä, koskaan tule takaisin. Matka oli ihan tuskaa täynnä. Maasto oli vetistä ja kivistä ja, kun sade taukosi, kimppuun kävivät hyttyset. Unohtamatta sitä, että oli jäätävän kylmä. Itkuraivareiden tahdittamana talsimme kuitenkin Saarijärven tuvalle ja typerinä kaupunkilaisina pamautimme teltan mahdollisimman huonoon paikkaan ihan karmeassa kelissä. Yöllä satoi lunta ja räntää ja tuuli oli niin kova, että tuntui siltä kuin teltta lähtisi lentoon ympäriltämme. Tilannetta kuvaa aika hyvin se, että meidän nakusteri hytisi jossain vaiheessa kylmissään! Rassilla ei ole koskaan aiemmin ollut kylmä. Nyt kotiin palattuamme tiedämme miksi yö oli niin katastrofaalinen. Me jo ehdimme luulla, että se oli ihan normaalia Lapin säätä. Alla kuvakaappaus Iltasanomista ja jopa vaellusfoorumeilla päiviteltiin hurjaa keliä.

Aamu valkeni unettoman yön jälkeen aurinkoisena, mutta erittäin tuulisena. Yön kylminä tunteina olimme päättäneet, että yritämme jatkaa vielä pätkän verran matkaa ja sitten kääntyisimme takaisin kotiin. Kävimme tuvassa vähän lämmittelemässä ja syömässä aamupuuroa, minkä jälkeen olimmekin valmiita jatkamaan matkaa. Tuuli oli niin järjetön, että Rassillakin oli heinäkuun helteissä ostettu toppahaalari päällä ja se vaikutti olevan hyvin tyytyväinen lämmikeasuunsa.

Tästä lähtee matka kohti Kuonjarjokea.

Kuonjarjoella painelimme välittömästi autiotupaan lämmittelemään. Paikalla oli muitakin vaeltajia ja, kun heiltä toiveikkaana kyselin, että "Mahtaakohan täällä aina tuulla näin paljon?", niin vastaus oli vain, että "Tuntureilla tuulee aina". Vastaus kyllä hieman masensi, mutta päätimme jatkaa vielä vähän matkaa, kun aurinko kuitenkin paistoi. Niinpä lähdimme vielä Meekonjärvelle ja päivän kokonaismatkaksi tuli reilut 19 kilometriä.

Edellinen yö vielä kirkkaana mielessämme tungimme itsemme nukkumaan Meekon täyteen ammuttuun tupaan...silläkin uhalla, että Herra Koiramme oli muuttunut erämaassa villieläimeksi, joka kovalla haukunnalla piti kaikki ihmiset loitolla. Nukkuminen oli suht haasteellista Rassin ollessa sitä mieltä, että sen täytyy varoittaa meitä jokaisesta unissaan kääntyilevästä vaeltajasta. Sain pidellä sitä kaksin käsin kiinni, että suu pysyisi supussa emmekä lentäisi tuvasta kylmään yöhön.

Seuraava aamu oli jälleen aurinkoinen ja tuulikin oli selkeästi tyyntynyt. Mahtavaa! Siirryimme pihalle keittelemään aamupuuroja pois mökin ahtaista nurkista.

Jo edellisenä päivänä olimme saaneet vähän esimakua siitä mitä tapahtuu, kun Sir Rassou saa tutkaansa poron, mutta seuraavalla etapilla olikin sitten piru irti. Olisi vähättelyä sanoa, että Rassi innostuu poroista. Ehei, se sekoaa. Täysin.

Meillä kävi vielä niinkin onnekkaasti, että seuraavan etapin pysähdyspaikalla Pihtsusjärvellä oli menossa poroerotus. Meillä oli vielä menossa "lepopäivä" ja kävelyä kertyi vain reilut yhdeksän kilometriä, joten Herra Nausteri pursui muutenkin energiaa.

Joka kerran, kun pysähdyimme Rassi vain tökötti pystyssä ja kiskoi nenäänsä poronhajua. Lienee tarpeetonta mainita, että Rassi ei paljon vapaana juoksennellut. Niinä muutamina kertoina, kun päästimme sen irti, Rassonen lähti joka ikinen kerta juoksemaan jonkin linnun perään ja se oli sen verran hurjan näköistä touhua liukkailla kivillä, että oli parempi pitää herra vain narussa.

Matkan vähän vielä edistyessä Rassi ei tyytynyt pelkästään imppailemaan porojen ihanaa tuoksua, vaan se sekosi ihan totaalisesti pelkästä hajusta, vaikka poroja ei olisi näkynyt mailla halmeilla. Niinpä saimmekin käydä kohtuullisen tiukkoja keskusteluja siitä, että saako remmissä tempoa liukkailla kivillä, silmät päässä seisten, vai pitäisikö yrittää pysyä sen verran nahoissaan, ettei kukaan kaadu ja loukkaa itseään. Moisessa kiihkon tilassa Rassihan ei usko yhtään mitään. Ei vaikka ottaisi pillista kiinni ja päästelisi kaikki rumat sanat siinä samalla. Puuuh.

Matkalle osui myös sen verran vuolaasti virtaavan puron ylitys, että se täytyi tehdä pelkät Crocksit jalassa. Rassin mielestä se oli hirvittävän hauskaa, kun me Jannen kanssa pyristelimme jäätävän kylmässä tunturipurossa. Tunturipurojen raikkautta, indeed.

"Hihii, tuu ni mää vähän puren sun käsiä, ku toi on niin hassunnäköstä!"

Ekan yön säikäyttäminä tungimme taas tupaan mikä osoittautui massiiviseksi virheeksi. Tuvassa oli ensinnäkin kuuma kuin saunassa. Sen tosin olisi vielä kestänyt....mutta...kun kävi niin, että ne kaikki tuhannet poroerotusporot mennä jolkkasivat koko yön edes takaisin sen tuvan edestä ja takaa. Ja ne eivät todellakaan arastelleet, vaan lompsivat ihan pokkana jopa tuvan rappusilla. Ja se ääni mikä niistä kuului "Röh röh röh" ja sorkat vaan kilisivät. Jokainen voi nyt sitten vain kuvitella millaisen työn sain tehdä, että sain reilut 20 kiloa poroista seonnutta snautseria pysymään sen verran paikoillaan, ettei koko tuvallinen ihmisiä valvo meidän takia. Pihallekaan ei oikein voinut lähteä. Sinä yönä päätin, että jos ikinä koskaan vielä lähden vaeltamaan, en ota mukaan koiraa. Ellei sille ole tehty vähintään lobotomiaa tai ellei se ole koukussa rauhoittaviin.

Tässä Rassi vielä aiemmin päivällä ihan mukavissa tunnelmissa Pihtsusjärven tuvalla.

Seuraavan aamun valjetessa musta itsestäni tuntui kuin olisin jäänyt vähintään kahden katujyrän alle. Rassikin vaan nukkui ketarat pystyssä, vaikka muut tuvassa alkoivat jo keitellä aamupuuroa. Janne vaikutti kovin hämmästyneelle, kun olimme Rassin kanssa niin väsyneitä. Kuten arvata saattaa, armas mieheni oli nukkunut koko yön autuaan tietämättömänä siitä taistelusta, joka käytiin minun ja koiramme välillä.